Tuiskeessa 3/3

Tämä on "Tuiskeessa" lyhyt tarinan kolmas ja viimeinen osa.
Kirjoitettu alunperin vuonna 2016 "Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta" -kirjoituskilpailua varten.

Alkoholiton elämä pienessä kaupungissa luonnon lähellä todella toi esiin ne omat piirteeni ja arvoni mitkä olin hukuttanut kirkkailla. Aikaisempi elämä tuntui niin kaukaiselta usvalta, että tiesin ettei siihen enää palata. Vuosien vieriessä tiedän aikuistuneeni, näen kyseiset touhut sellaisena, mitä nuoret tekee, eivät aikuiset. Teininä on vaikea muutenkin elää ja hormonien alta on vaikea saada happea, mutta tämän laantuessa, ei itsensä tuhoaminen kuulu terveeseen, tasapainoiseen elämään.

Vaikka sinne kuuteen vuoteen mahtuu paljon surua, draamaa ja tapaturmia, en vaihtaisi päivääkään pois. Nuoruuteni on mielenkiintoinen, tapahtumarikas ja todellakin erilainen. Löytyy uskomattomia tarinoita, ja muistoja ja mikä parasta, tiedän eläneeni täysillä, vaikkakin väärillä motiiveilla. Tämä nuoruus on jotain mitä en tietoisesti suosittelisi, koska jos muutama asia olisi mennyt eri tavalla en varmaan tänä päivänä olisi elossa. Elämisen ei tarvitse olla itselleen tuhoisaa, ja on tärkeää että nuoret oppii sen ennenkuin on liian myöhäistä. Itse en kadu villiä nuoruuttani, vaan vaalin niitä muistoja. Me elettiin, me koettiin, me opittiin. Aika sen jälkeen on ollut ihan yhtä mielenkiintoista, mutta ei tuhoisaa, kenellekään.

Olen astunut ulos tuosta kuplasta, mihin monet tutut ja ystävät jäivät ja olen onnellinen itseni puolesta. Hyppäsin pois junasta ennen sen törmäämistä, laskuvarjoni oli se joka toimi, tulipalon yllättäessä ikkunani vieressä oli palotikkaat, mikä tahansa vertauskuva onkaan, olen iloinen etten jäänyt kyytiin. Olen myös onnellinen siitä, että moni ystävistäni on poistunut omin avuin tuosta rappion kuplasta, ja aion tehdä varmaksi myös sen, ettei sinne minulle tärkeät ihmiset myöskään jää. Kuplan on mentävä.

Se mikä tässä on kaikkein hauskinta on se, että vuosia katsoimme sarjaa nimeltä Skins, missä kasa nuoria sekoilee, on koko ajan sekaisin ja tekee kaikkea hullua. Aina kun sarjaa katsoimme, kaipasimme ja halusimme Skins-nuoruuden. Nyt kun jälkikäteen asiaa ajattelee, meillä oli juurikin se Skins-nuoruus.

Tämä on vain yksi tuhannesta nuoren tarinasta, mutta haluan sen kertoa. Elämä sujuu nykyään hyvin, en ole koskenut viinaan tai vahvempaan vuosiin, mutta elän yhä täysillä, enkä ole koskaan ollut onnellisempi. Nautin elämästä, enkä halua sitä mennä enää koskaan pakoon.

Tuiskeessa 2/3

Tämä on "Tuiskeessa" lyhyt tarinan toinen osa.
Kirjoitettu alunperin vuonna 2016 "Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta" -kirjoituskilpailua varten.

Ajan mittaan kerääntyi ja löytyi erilaisia porukoita, kuten keittojengi joiden kanssa juotiin viikkoja putkeen jossain valtaamassamme talossa, kiipeillen katolla, ja ajaen abc:lle yksi keittolainen auton konepellillä.

Kerran menimme koko yön ryypänneenä keittolaisen mukaan hänen koulunsa aamu joulupuurolle. Nuhjuisina ja viinalta haisevina hikotimme soppajonossa kunnes pitkien katseiden saattelemana lähdettiin keskustaan ostamaan lisää viinaa.

Tai miten sain ystäväni suvun vihat niskaani? Kun sovimme yhden keittolaisen kanssa, että hän menee edeltä, ja me tulemme perässä sitten kattoikkunan kautta hänen huoneeseensa nukkumaan. No kävikin niin, että koputin kuudelta aamulla, katolle kiipeämisen jälkeen ystäväni äidin makuuhuoneen ikkunaan. En keksinyt siinä muuta, kuin kysyä onko tämä ystäväni kotona, minkä jälkeen koko suku luulee että yritettiin murtautua heidän taloonsa.

Tapahtumatonta päivää ei tällä porukalla ole. Joko jäädään maalle jumiin etsien kaapelijohtoja vastaan ajavilta autoilta oman auton käynnistystä varten, tai keittolainen oksentaa viemärit tukkoon ja pidätellään naurua kun talon omistaja joutuu niitä haarukalla avaamaan.

Toisenlaisia tarinoita syntyi VT-porukan kanssa. Aina juotiin Jankan valintatalolla sytyttäen tulipaloja lehtiroskiksiin lämmikkeeksi, ja juosten poliiseja karkuun Jankan puistoon. Kerran saimme yhden illan aikana paikalle ambulanssin, palokunnan ja poliisit.

Kerran kun kahdenkymmenen hengen porukka lähtee poliiseja karkuun, lähdin täysin eri suuntaan, kaaduin ja sammuin jonkun omakotitalon pihaan kunnes kuulin koiran haukuntaa. Tätä tietysti luulin poliisikoiraksi ja lähdin sitä ääntä myös karkuun, lopulta löytäen muun porukan luokse.

Sekaryhmiä oli myös, mutta kaikkien kanssa juotiin ja riehuttiin. Baariin ala-ikäisenä, joutuen baaritappeluihin tai lähdettyä tuntemattomien jätkien kanssa toiselle paikkakunnalle. Yhden ystäväni synttäreillä tipahdin parvekkeelta, milloin loppuilta meni pakastepussi olkapäällä, sylkien verta ämpäriin. Paikalle saapuneet poliisit kysyivät vain, että oliko rankka ilta. Olihan se.

Juominen oli helppo tapa päästä pois todellisuudesta ja vastuista, kun tuolloin millään ei ollut väliä. Ei väliä huomisella, eikä sillä hetkelläkään.

Siinä alkoi jo kehittyä tietynlainen maine, mistä oli vaikea päästä eroon. Kuuden vuoden ajan join vähintään kerran viikossa, useammin jos mahdollista, kunnes 21-vuotiaana aloin nähdä mihin tämä polku vie ja mitä siellä odottaa. Olin alkanut käymään terapiassa AA-terapian lisäksi mikä tietenkin auttoi. Myöskin vihaamastani ammattikoulusta valmistuminen kevensi taakkaa olkapäillä ja näköni kirkastui. Syksyllä muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan alaa mitä rakastan, eikä kukaan siellä tiennyt maineestani, tai menneisyydestäni. Oli helppo aloittaa alusta.

Lue kolmas ja viimeinen osa painamalla tästä

Tuiskeessa 1/3

Tämä on "Tuiskeessa" lyhyt tarinan ensimmäinen osa.
Kirjoitettu alunperin vuonna 2016, "Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta" -kirjoituskilpailua varten.

Joskus tuntuu, että vasta kun olet poistunut kuplasta, voit nähdä sen sisään. Sokeutesi loppuu ja silmäsi tottuu vallitsevaan valoon. Voit nyt nähdä sen kokonaisuutena ja arvostella sen jokaista koloa, jokaista polkua ja jokaista epäkohtaa.

Kaikki lähti siitä, kun menin viisitoistavuotiaana ystäväni synttäreille tajuamatta että kyseessä on viinan hakuiset kotibileet. Olin nuorena likkana vahvasti alkoholia vastaan, mutta kuten jokainen hyvä tyttö, olin sitä vastaan, kunnes sitä kokeilin. 

Sekoitin itselleni viinasta ja lonkerosta drinkin, ja muutaman tällaisen paukun jälkeen päässä alkoi huimata joten kysyin että mikä tämä fiilis oikein on, johon vastattiin että “sä olet Jonna kännissä!”. Tästä se alkoi, löytyi tapa turruttaa ongelmat alkoholin ja kaiken mahdollisen voimalla. Huonoin mahdollinen tapa käsitellä asioita, mutta paremmasta en tiennyt. 

Viinasta tuli jokaviikkoinen juttu. Koulussa en oikeastaan edes käynyt, mutta jos kävin niin tunneilla ei keskitytty. Pelattiin ystävän kanssa risti-nollaa, tai laivanupotusta. Usein oli tilanne, missä kävellään koulun käytävälle, ja nähdään opettajan pitävän luokan ovea auki, katsotaan häntä, ja painellaan tupakkapaikalle. Arvosanat oli kuvataidetta lukuun ottamatta aina vitosen ja kutosen luokkaa. Uskonnon tiputin pois jo tarhaiässä, ja matikan opettajan kanssa vihattiin toisiamme heti ekoista päivistä. Jokainen viikko teini-iän tuskan, draaman ja hormonien kanssa meni odottaen viikonloppua, ja ryyppäämään pääsemistä. Jos missään ei ollut tapahtumaa, join yksin salaa kotona, kunhan känniin pääsi. 

Löysimme laivareissulla pari jätkää, joiden luokse Vammalan Lousajaan menimme joka viikonloppu usean kuukauden ajan. Tämä kämppä olikin suoraan ghetto-lehden kansikuvasta. Pari sohvaa mistä tuntui lattia läpi, ei ruokaa, kämppää ei koskaan siivottu, lattiat pursusi kaljaa ja tupakanpurua. 

Viikonlopun aikana syötiin kolmioleivät, ja takaisin juna-asemalle ei välttämättä edes saatu kyytiä. Kerran käveltiin junaraiteita pitkin, tiedettiin että ne ainakin vie jollekin asemalle. 

Kerran lähdin Lousajan kämpästä kävelemään keskustaan päin. Poliisit tulivat vastaan, ja nostin heille heilutuksena viinapulloa. Päädyin istumaan junaraiteiden viereen. Kun kävelin takaisin, tuli samat poliisit vastaan, ja heilutin heille taas, vähän tyhjemmällä pullolla ilman vastausta. Nämä poliisit olikin käynyt tyhjentämässä Lousajan kämpästä porukan pihalle, ja kaikki olivatkin ulkona vastassa. Oli tietenkin talvi, eikä minulla ollut edes kenkiä jalassa. Ulos olisin varmaan jäätynyt kun taloakaan en tunnistanut. 

Osa ajasta vietettiin myös studiolla, mikä oli kostea homeinen omakotitalon yläkerta, missä katosta tippui vettä niskaan. Tällä ei ollut väliä, ainoa millä oli väliä, oli hyvät popit ja paljon juotavaa. 

Lue toinen osa painamalla tästä