Olen todella iloinen siitä, että pääsin elämään puhelimien kehityksen ajan. Meillä oli lapsena lankapuhelin kuten kaikilla kavereillanikin. Kasvoimme ilman tätä pientä näyttöä, mutta toki pikkukakkosen ja muumien kera. Juostiin huoneisiin pakoon unihiekkaa ja oikeesti vietettiin aikaa ulkona, silloin kun kaupungissakin oli ulkona puita ja hiekkateitä asvaltin sijaan. Me haettiin toisiamme leikkimään soittamalla ovikelloa ja jos kaveri oli mummolassa niin käveltiin kilsat takasin kotiin. Sitten alkoi tulla kännykät. Oltiin liian nuoria valtaville antennimötisköille mutta Nokian 320 maailmaan saavuttiin sopivasti. Kummini osti mulle ekan luurin kun menin 2- vai 3 luokalle, jotta voimme soitella ja pari tekstariakin lähettää. Puhelimessa oli antenni ja nuolinäppäimet vain ylös tai alaspäin. Tästä meni pari nokiaa ja yksi Särkänniemessä hukkunut Siemens eteenpäin, kunnes sain (taas kummiltani) maailman parhaan simppukkapuhelimen.
Samsung SGH X450
Piti ihan googlata että mikä tämän puhelimen nimi oli, yleensä kutsuin sitä vain sielunkumppaniksi. Puhelimessa ei ollut edes kameraa ja viestin kirjoitukseen kun meni, se oli aina jostain syystä caps lockilla ja piti ekana aina painaa se pois. Seuraava askel caps lockista olikin kaikki pienellä, joten usein viestini alkoivat vain pienellä alkukirjaimella. Tämä puhelin oli täydellinen tekstausväline, olin sillä myös älyttömän nopea kirjoittamaan. Joskus pidin sitä pöydän alla ja kuuntelin pöydän ääressä käytyä keskustelua ja kirjoitin sen kokonaan tekstiviestiin. Virheettömästi ofc.
Sen kulmassa oli valopaikka, missä tuli erivärinen valo riippuen kuka laittoi viestin. Viestiääni ja soittoääni oli valittu tarkoin ja pikkurilliini on jopa muotoutunut pieni loivennus siihen, missä puhelinta aina lepuutin.
Minulla oli tämä puhelin kuusi, vai kahdeksan vuotta ja se toimi moitteettomasti. Samaan aikaan kaikkien kaverien Nokiat meni rikki pelkästä tuulen puhalluksesta. Kavein simpukka-nokia katkesi kahtia kun hän vain avasi sen ja toisen kaverin nokia kastuessaan tilttas ikiajoiksi vaikka oli uusinta mallia. Aina kun jonkun puhelin meni rikki, kysyin "Oliko Nokia?" ja vastaus kaikui "Oli...". Tämä SGH on tippunut neljännestä kerroksesta puskaan ja selvinnyt ja kerran meidät vietiin vaatteet päällä suihkuun, puhelin taskussa eikä puhelin ollut moksiskaan.
Vuosien jälkeen puhelimessa alkoi olla akun kanssa ongelmia ja metsästimme äitini kanssa kaikkia eri varaosaliikkeitä etsiessämme uutta akkua. kaikki myyjät vain kehotti jo siirtymään uudempiin malleihin mutta kamppailin vastaan. Vaihdoimme akun mutta se ei auttanut, vika olikin laturissa ja sekin vaihdettiin ja toimivuutta saatiin taas lisää.
Hänelläkin kuitenkin oli heikko kohta, aikansa tärkein elin - antenni. Yksissä kotibileissä kaverini katkaisi sen irti. Puhelin toimi yhä mutta yhteyttä ei meinannut enää saada ja pian käyttö olikin aika mahdotonta. Luovuin siitä haikein mielin ja se jää ikuisesti elämään maailman parhaana simpukkapuhelimena muistoihini.
Nykyään puhelimet eivät ole enää samanlaisia. Olemme menneet kestävistä akuista ja puhelimista lyhyempiin käyttöikiin. Jotta kuluttaisimme lisää ja enemmän. Jotta emme kiintyisi vuosiksi samaan malliin vaan vaihtaisimme aina kalliimpaan malliin. Muistatteko Samsungin kaksirivisen puhelimen mikä aukesi 180 astetta? Vitsi se oli hieno. Simpukkaluurit tai liukunäytöt? Niissä oli sitä jotain. Puhelin oli osa sun tyyliä, luonnetta ja persoonaa. Olitko beige nokian minimalisti vai tekninen likunäyttö käyttäjä? Sillä oli väliä.
Nykyään ei ole edes väliä mikä luuri siellä muovikuoren alla on, kun ne ovat kaikki samanlaisia. Kaipaan tätä aikaa kun puhelin oli soittelua ja tekstausta varten. Siihen kiteytyi jotain ihan omaa ajanjaksoa. Se oli kaveri, ei se joka pitää sua somekoukussa. Se sai unohtua yöks jonnekkin ilman että maailma kaatuu ja jos oli kamera, sillä otettiin hauskoja tilannekuvia eikä posetettuja täydellisyyksiä.
Maailma muuttuu ja sen mukana muututaan, olisi vaikea elää tässä maailmassa ilman älypuhelinta (etenkin kun työjuttuja on niin paljon puhelimen kautta) tai ottaa salamalla "rumia" kuvia someen ja ihmetellä miksei kukaan löydä blogikirjoituksiin. 2000/2010-luvun skidit on oppinut älypuhelimien maailmaan ja siihen mitä kaikkea se sisältää. Lapset osaa käyttää tablettia ennenkö osaavat puhua, valitsevat ohjelmia katsottavaksi samalla kun syövät ja ne on jo integroitu niin kiinni elämään, pienestä asi. Minkä takia olenkin iloinen että elimme tämän simpukkapuhelin ajan. Että synnyimme ysärillä ja sitä ennen. Ainakin muistamme vielä - mikä se tunne oli kun puhelin oli osa sua, eikä sun kaikki.
Lue myös: Lapset somessa
