Tämä on "Tuiskeessa" lyhyt tarinan kolmas ja viimeinen osa.
Kirjoitettu alunperin vuonna 2016 "Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta" -kirjoituskilpailua varten.
Alkoholiton elämä pienessä kaupungissa luonnon lähellä todella toi esiin ne omat piirteeni ja arvoni mitkä olin hukuttanut kirkkailla. Aikaisempi elämä tuntui niin kaukaiselta usvalta, että tiesin ettei siihen enää palata. Vuosien vieriessä tiedän aikuistuneeni, näen kyseiset touhut sellaisena, mitä nuoret tekee, eivät aikuiset. Teininä on vaikea muutenkin elää ja hormonien alta on vaikea saada happea, mutta tämän laantuessa, ei itsensä tuhoaminen kuulu terveeseen, tasapainoiseen elämään.
Kirjoitettu alunperin vuonna 2016 "Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta" -kirjoituskilpailua varten.
Vaikka sinne kuuteen vuoteen mahtuu paljon surua, draamaa ja tapaturmia, en vaihtaisi päivääkään pois. Nuoruuteni on mielenkiintoinen, tapahtumarikas ja todellakin erilainen. Löytyy uskomattomia tarinoita, ja muistoja ja mikä parasta, tiedän eläneeni täysillä, vaikkakin väärillä motiiveilla. Tämä nuoruus on jotain mitä en tietoisesti suosittelisi, koska jos muutama asia olisi mennyt eri tavalla en varmaan tänä päivänä olisi elossa. Elämisen ei tarvitse olla itselleen tuhoisaa, ja on tärkeää että nuoret oppii sen ennenkuin on liian myöhäistä. Itse en kadu villiä nuoruuttani, vaan vaalin niitä muistoja. Me elettiin, me koettiin, me opittiin. Aika sen jälkeen on ollut ihan yhtä mielenkiintoista, mutta ei tuhoisaa, kenellekään.
Olen astunut ulos tuosta kuplasta, mihin monet tutut ja ystävät jäivät ja olen onnellinen itseni puolesta. Hyppäsin pois junasta ennen sen törmäämistä, laskuvarjoni oli se joka toimi, tulipalon yllättäessä ikkunani vieressä oli palotikkaat, mikä tahansa vertauskuva onkaan, olen iloinen etten jäänyt kyytiin. Olen myös onnellinen siitä, että moni ystävistäni on poistunut omin avuin tuosta rappion kuplasta, ja aion tehdä varmaksi myös sen, ettei sinne minulle tärkeät ihmiset myöskään jää. Kuplan on mentävä.
Se mikä tässä on kaikkein hauskinta on se, että vuosia katsoimme sarjaa nimeltä Skins, missä kasa nuoria sekoilee, on koko ajan sekaisin ja tekee kaikkea hullua. Aina kun sarjaa katsoimme, kaipasimme ja halusimme Skins-nuoruuden. Nyt kun jälkikäteen asiaa ajattelee, meillä oli juurikin se Skins-nuoruus.
Tämä on vain yksi tuhannesta nuoren tarinasta, mutta haluan sen kertoa. Elämä sujuu nykyään hyvin, en ole koskenut viinaan tai vahvempaan vuosiin, mutta elän yhä täysillä, enkä ole koskaan ollut onnellisempi. Nautin elämästä, enkä halua sitä mennä enää koskaan pakoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kopioi viestisi koska jos se häviää bittiavaruuteen voit yrittää uudestaan! Kaikki kommentit tarkistetaan ennen julkaisua - pidäthän viestisi asiallisena :>