Toinen erä Seitsemän päivän satukirjaa

Nyt on ilmottautuminen taas auki! Ensimmäinen erä kyseistä kirjaa myi loppuun melkein heti saavuttuaan ja ennakkotilauksista ne viimeisetkin ovat löytäneet tiensä kotiin. Kirjaa meni Californiaan asti, se innoitti lapsia keskustelemaan tärkeistä asioista ja siitä nautti isoin siemauksien teekuppi kädessä moni aikuinenkin. Teidän palaute on ollut minulle hyvin tärkeää ja innoittanutkin tekemään toisen tilauksen. Satukirjan tilaus vol 2 here we come.

"Hyvän mielen satukirja" - Mistä moinen sanonta tulee? Mikä on kirjan pointti?

Esipuhe

Sadut ovat tärkeä osa lapsen kasvamista. Se on yhteinen hetki sekä vanhemmalle että lapselle, se on rauhallinen toiminta ennen nukkumaan menoa, mutta ennenkaikkea – se on stimulaatio kehittyvälle mielelle ja mielikuvitukselle. Elämän huipuista oppiminen mielenkiintoisissa tarinoissa on parasta lääkettä kasvukivuille. Tähän kirjaan olen kirjoittanut hyvänmielen pohjalta opettavaiset ja rakkautta täynnä olevat tarinat.

Halusin jatkaa kirjan mielekästä teemaa myös kuvitukseen, mikä johti minut hakemaan kuvittajia taiteilijaryhmistä. Ajattelin satujen eroavan toisistaan paremmin ja henkilökohtaisemmin, jos jokaisella sadulla on eri kuvittaja. Samalla saan annettua mahdollisimman monelle taiteilijalle sitä tunnustusta, minkä he ansaitsevat. Jokaiselle on valittu satu heidän kädenjälkensä perusteella ja omanlainen taidetyyli herättää sadut eloon.

Tulipojan Liekit -satu on omistettu nuorelle miehelle nimeltä Markus Saari. Hänen äitinsä Varpu on kuvittanut kyseisen sadun kuvat ja saanut niiden teosta terapiaa, menetettyään poikansa kaksi päivää

joulun jälkeen 26.12.2016. Lepää rauhassa Markus Juho Fabian Saari 31.10.1979 – 26.12.2016

Kuvitus

Kirjassa on seitsemän eri tarinaa, jokaisen on kuvittanut eri taiteilija ja jokaisessa on tärkeä opetus elämästä. Alempana on listattu tärkeät teemat.

Kirjan ikäsuositus on +6 mutta kuvitukset pitävät nuoremmatkin mukana ja tästä on kehuttu aikuistenkin pitävän. Kirja pistää miettimään - positiivisten vaikutteiden kautta. 

Satu, Opetus & Kuvittaja

Poika ja kasvihuoneiden valot

Mustasukkaisuus ja sen juurien ymmärtäminen.

Kuvittaja: Aleksi Lydman

Pohjoistuulen sydän

Isojen esteiden edessä täytyy välillä kysyä: Mikä on oikein?

Kuvittaja: Ulla Fallström

Tulipojan liekit

Itsensä ja muiden hyväksyminen erilaisuudesta huolimatta.

Kuvittaja: Varpu Saari

Omistettu: Markus Saari

Tyttö oranssissa viitassa

Kärsivällisyys palkitsee paremmin kuin hätiköidyt päätökset.

Kuvittaja: Marika Hartikainen

Ujo-Tintti

Ystävien puolustus sekä pelon voittaminen.

Kuvittaja: Jonna jowi Sihvonen

Omistettu: Tintti

Louhoksen merenneito

Itsensä löytäminen vaikka et tiedä mistä aloittaa.

Kuvittaja: Elina Alho

Puhelinystävä

Teknologia ei korvaa ystäviä eikä elämän sisältöä.

Kuvittaja: Katja Intonen

Lue koko aihe: Satukirjan kuvitukset

Kuvassa unet keskeytyi kun ovelle tuli paketti kirjoja! Nämä alku ajat ovat rakkaissa muistoissa ja niistä alkutaipaleistani sekä ensimmäisistä kirjan blogipostauksistani voit lukea englanniksi täältä:

Read: When published?

Read: My first book

Satukirjan ensimmäinen tilaus tehtiin vuonna 2017 ja nyt toinen tehdään vuonna 2020 tai 2021. Ennakkotilaajat pääset etunenässä nauttimaan siitä varmuudesta että he saavat oman kappaleen kotiin. Tällä hetkellä ei ole tiettyä julkaisupäivää tiedossa koska uutta listaa ollaan vasta keräämässä, mutta tästä tiedotan Facebook-kanavallani kun se lähestyy. Mitä ilmeisimmin tätä kirjaa pidämme taas hyppysissämme vuonna 2021. 

Päiväys: 2.11.2017

Tässä välissä nopea kiitoksen sananen.

Ihan ensinnäkin, kiitos maltista ja kärsivällisyydestä kaikille ennakkotilaajille! Ensikertalaisena kirjan julkaisu-ajankohdan arvioiminen oli yllättävän vaikeaa. Mukana oli monta vaikuttavaa tekijää, mitkä vähän venytti prosessia, mutta täällä ollaan. We did it!

Koko kirjaa ei olisi varmaan tapahtunut ilman Teija Longin apua taittotyössä. Iso kiitos siitä! Sekä super-kiitos kaikille kuvittajille: Varpu Saari, Marika Hartikainen, Elina Alho, Ulla Fallström, Katja Intonen, sekä Aleksi Lydman. Kiitos teille kun otitte aikaa arjestanne tehdäksenne nämä kuvat!

Amerikassa näihin Marraskuun aikoihin juhlitaan Kiitospäivää (Thanksgiving), joten miksen minäkin: "I'm thankful for being a writer".

Omakustanne

Omakustanne painopaikaksi rantautui Bookcover Oy.

"Kirjapaino Bookcover Oy on syntynyt intohimosta kirjapainotaitoon, paperiin ja tiedon jakamiseen. Valmistamme erilaisia painotuotteita kirjoista, esitteisiin, lehtiin ja seinäkalentereihin. Lisäksi valmistamme mm. käyntikortteja, kirjekuoria, julisteita ja roll-uppeja. Saat siis lähes kaikki tarvitsemasi painotuotteet meiltä ilman juoksemista luukulta toiselle!"

http://www.bookcover.fi

Olen todella iloinen että valitsin Bookcoverin ja siksi siitä halusinkin sanaisen jakaa.

Asiakaspalvelu oli todella ystävällistä, ja kun asiakkaana on joku jolle kaikki on vähän uutta ja ihmeellistä, oltiin siellä päässä myös ymmärtäväisiä. Yhteydenpito oli nopeaa, ja painon laatu virheetön.

Kirjatkin tuli suoraan kotiovelle, ihan muutamassa päivässä. Kiitokseni siis Vesalle, ja muille Kustannusosakeyhtiö Bookcoverilla!

Toinenkin tilaus tullaan tekemään Bookcoverin kautta. 

Kuvassa teemme layoutia taittajani Teija Longin kanssa. 

Okei, miten tilaan?

Kirjan hinta on 15,00€ kpl. 

Postikulut: Aikaisemmin postikulut ovat olleen 2,00€ kpl, mutta viimeksi posti hukkasi usean paketin ja koska kyseessä on tällöin kirje-lähetys ei niitä koskaan saatu takaisin. Nytkin siis, saat pakettisi kirjeenä tuolla 2,00€ postimaksulla - Mutta tällöin paketti on omalla vastuulla. En pysty korvaamaan kaikkia kirjoja mitä posti hukkaa. 

Suosittelen siis 5,90€ maksavaa helposti S-pakettia tai R-pakettia. Tällöin paketilla on lähetystunnus joten posti ei voi sitä hukata & jos hukkaa se on heidän vastuullaan. Hintaa tulee muutama euro enemmän, mutta ainakain kirja tulee perille. Myöskin, jos ostat useamman kuin yhden kappaleen, on tällöin kirjevaihtoehto poissa vaihtoehdoista. 

Kysy perheeltäsi ja ystäviltäsi haluatteko tehdä kimppatilauksen? Aiotko antaa kirjaa joululahjaksi? Mieti kuinka monta kappaletta haluat tilata. 

Kun olet päättänyt, laita minulle sähköpostiviesti osoitteeseen:

jonna.jowi.sihvonen@gmail.com

Love is tall mountains

Love is tall mountains

In the valley, by the lake house
In the soft couch, by the fire

I sing the songs of true love
And fell to your arms.

In the pier, by the lake itself
In the covers, feeling the warmth

I clink my mug to yours
And drink my coffee with peace in my heart.

Love is a cabin in the woods

Love is a cabin in the woods

Even with winter coldness, I feel your warmth,
Even with my tea hot, I want to help.

Carry the logs indoors, shovel the snow out of the way,
Put on the thickest layers of clothes, start up the fire right away.

Cozy up nice and warm, with you by my side,
Christmas time or another, this is the place in time.

Love is being together, no matter the elements,
but if we ever get to the cabin in the woods it's not without elephants.

Näppärä näppis

Vuonna 2015, kun kirjoitus intoni oli huipussaan, mietin että tarvitsen jonkun helpon tavan kirjoittaa, aina kun siltä tuntuu. Menin ja ostin torista miniläppärin. Ihanan pienen läppärin, jonka koristelin tarroilla ja kannoin mukanani. Näin kirjoitus inspiraation tullen, voin vain ottaa sen esiin ja alkaa typettään! Tämä toimikin hetken aikaa, tuntui että vaikka se vähä painoi, ja oli hidas, ja vaati mobiilista netin jaon, se oli sen arvoista. Sillä laitoin puolet kirjani saduistakin aluilleen.

Kuitenkin tässä parin vuoden aikana mainitut ongelmat alkoivat käymään liian isoiksi, ja miniläppäri jäi laatikon pohjalle. Usean siivouksen aikana en sitä ole heittänyt pois, koska jotenkin päässäni on ollut se kuvitelma, että kyllähän minä sitä vielä käytän. Surukseni on pakko todeta, että en kyllä käytä, viimeksi vuonna 2016. Tässä oli muutenkin jo vuoden writer's block, enkä blogia jaksanut myöskään pitää. Jotenkin se, että pitäisi aina odottaa kotio pääsyä, tai mennä kahvilaan sitä motia varta vasten hakemaan tuntui liian pakotetulta, eikä se toiminut myöskään.

Nyt uudelleen kirjotusinnon noustua, mietin jälleen tätä ongelmaa. Pitäisi olla tarpeeksi pieni läppäri aina mukana, että voi kirjoittaa kun inspiraatio iskee. Puhelimen näppäimistö aiheuttaa vain peukkukramppeja. Läppäri ei saisi silti olla hidas, eikä painava eikä hankala että sitä tulisi jopa käytettyä, joten mitä ihmettä keksin?

Olin kahvilassa istumassa, miettimässä tätä, ja sitten se iski! Kuin salama kirkkaalta taivaalta: Erillinen mininäppäimistö puhelimeen. Näin on aina netti (sekä bloggerin oma app puhelimessa), puhelin nyt on aina mukana, ja nyt vain tämä pienen pieni näppis myöskin. Luurini takana on popsocket mikä pitää puhelimen näyttöä läppärin tavoin esillä, ja taidampa jopa tehdä pienen pussukan näppikselle niin se tulee tyylillä mukana kanssa.

Jos kirjoittamiseen haluan panostaa, niin tämä oli ehdottomasti ostos mitä tarvitsin. Minimalisti puoleni haluaa nyt vaihtoehtoisesti myydä tuon miniläppärin, niin tavaran määrä ei lisääntyisi, ja onhan se aika turha atm. Rakas mutta turha.

Tämä on Rapoo E6350 Bluetooth Ultra-Slim keyboard

Saa ainakin Koskikeskuksen Teknik magasinet kaupasta.

54,99€ jonka otin itse 9,99€/kk osamaksulle koska olen köyhäpaska. :D

Tuiskeessa 3/3

Tämä on "Tuiskeessa" lyhyt tarinan kolmas ja viimeinen osa.
Kirjoitettu alunperin vuonna 2016 "Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta" -kirjoituskilpailua varten.

Alkoholiton elämä pienessä kaupungissa luonnon lähellä todella toi esiin ne omat piirteeni ja arvoni mitkä olin hukuttanut kirkkailla. Aikaisempi elämä tuntui niin kaukaiselta usvalta, että tiesin ettei siihen enää palata. Vuosien vieriessä tiedän aikuistuneeni, näen kyseiset touhut sellaisena, mitä nuoret tekee, eivät aikuiset. Teininä on vaikea muutenkin elää ja hormonien alta on vaikea saada happea, mutta tämän laantuessa, ei itsensä tuhoaminen kuulu terveeseen, tasapainoiseen elämään.

Vaikka sinne kuuteen vuoteen mahtuu paljon surua, draamaa ja tapaturmia, en vaihtaisi päivääkään pois. Nuoruuteni on mielenkiintoinen, tapahtumarikas ja todellakin erilainen. Löytyy uskomattomia tarinoita, ja muistoja ja mikä parasta, tiedän eläneeni täysillä, vaikkakin väärillä motiiveilla. Tämä nuoruus on jotain mitä en tietoisesti suosittelisi, koska jos muutama asia olisi mennyt eri tavalla en varmaan tänä päivänä olisi elossa. Elämisen ei tarvitse olla itselleen tuhoisaa, ja on tärkeää että nuoret oppii sen ennenkuin on liian myöhäistä. Itse en kadu villiä nuoruuttani, vaan vaalin niitä muistoja. Me elettiin, me koettiin, me opittiin. Aika sen jälkeen on ollut ihan yhtä mielenkiintoista, mutta ei tuhoisaa, kenellekään.

Olen astunut ulos tuosta kuplasta, mihin monet tutut ja ystävät jäivät ja olen onnellinen itseni puolesta. Hyppäsin pois junasta ennen sen törmäämistä, laskuvarjoni oli se joka toimi, tulipalon yllättäessä ikkunani vieressä oli palotikkaat, mikä tahansa vertauskuva onkaan, olen iloinen etten jäänyt kyytiin. Olen myös onnellinen siitä, että moni ystävistäni on poistunut omin avuin tuosta rappion kuplasta, ja aion tehdä varmaksi myös sen, ettei sinne minulle tärkeät ihmiset myöskään jää. Kuplan on mentävä.

Se mikä tässä on kaikkein hauskinta on se, että vuosia katsoimme sarjaa nimeltä Skins, missä kasa nuoria sekoilee, on koko ajan sekaisin ja tekee kaikkea hullua. Aina kun sarjaa katsoimme, kaipasimme ja halusimme Skins-nuoruuden. Nyt kun jälkikäteen asiaa ajattelee, meillä oli juurikin se Skins-nuoruus.

Tämä on vain yksi tuhannesta nuoren tarinasta, mutta haluan sen kertoa. Elämä sujuu nykyään hyvin, en ole koskenut viinaan tai vahvempaan vuosiin, mutta elän yhä täysillä, enkä ole koskaan ollut onnellisempi. Nautin elämästä, enkä halua sitä mennä enää koskaan pakoon.

Lyhyt tarina ilmastonmuutoksesta

Vuonna 2017 kirjoittamani lyhyt tarina ilmastonmuutoksesta, turhautumisesta, sekä siitä mitä asioista puhuminen auttaa.

"Istumme tyttöporukalla illallisella paikallisessa ranskalaisessa ravintolassa. Olen vaipunut kuuntelemaan tarkkaa tarinaa mitä Senna kuvailee ihmisistä, jotka eivät osaa kierrättää. “He leikkaavat muovi osan irti maitopurkista, ja huuhtelevat kartongin ennen kierrätykseen laittamista, jolloin tuhlattu vesi kumoaa kierrätyksen pointin”. Nojaan poskella vasempaan käteeni ja siristän silmiäni. Vaikka Senna onkin asian ytimessä, en voi olla huomaamatta ironiaa siitä, että samalla kun häntä häiritsee veden käyttö maitotölkkien pesussa, hän leikkaa veitsellä pihviä edessään. Mutta en sano mitään.

Seuraavana päivänä kahvilassa kirjoittaessa, jään puolivahingossa kuuntelemaan kahden nuoren naisen keskustelua siitä, miten on mukavaa, että nykyään talvi kestää niin vähän aikaa. “Hyrr, mitä lyhyempi sen parempi”. He jatkavat keskustelua instagrampretty-kuvista mitä aikovat ottaa kun pääsevät lomareissulleen Hollantiin, enkä voi olla miettimättä ironiaa siitä, että heidän ilonsa lyhyestä talvesta on myöskin kiinni siinä, että jäätiköiden sulaessa Amsterdam on pian vedenalainen kaupunki. Ei niinkään instagram-nättejä kuvia, vaan enemmänkin World Magazine- “tunne kauhu”- kuvia. Mutta en sano mitään.

Koko viikon olen juossut bussilta toiselle, kestänyt kirkuvia lapsia vieressäni, sekä vanhempia naisia jotka ovat käteni päälle istuneet. Olen kärsivällisesti mennyt jatkuvasti muuttuvien ja myöhässä olevien aikataulujen perässä ja ajoittanut elämääni uudelleen, tiedostaen että pakkaset ja kinokset vaikuttavat bussien kulkuun. Pysäkit eivät ole mukavasti sijoittuneet ja kävelen siitä vielä töihin posket punaisena ja lasit huurussa. Kunnes muutenkin välinpitämättömän ärsyttävä työkaverini valittaa kun hänen autonsa ei kerkeä lämpiämään kunnolla tuon kilometrin ajomatkan aikana. Silmissäni näen hänen sielunsa sulavan ilmaston lämpenemisen myötä vaikka auto pysyisikin kylmänä, harmi minkä hänen kylmä kroppansa tuntee tuon kymmenen minuutin aikana, ei ole mitään verrattuna siihen mitä hän tekee maapallolle. Mutta en sano mitään.

Kerrostalo alueen pihalla istuessani ei ajatukseni saa rauhaa, kun kaksi vanhaa naista keskustelevat miten mukavaa on saada lisää lapsenlapsia nyt kun Aino ja Pauliina ovat molemmat raskaana. “Ehkä he voivat sitten taistella tämän maailman puolesta”. Vaikkakin mukava ja moderni ajatus, palan halusta sanoa heille että ihmisten ylipopuloituminen ei ainakaan auta maailmamme menoa, tai elinympäristöjen sekä varojen nousua. Heidän katseen kohdatessa omaani puren huultani enkä sano mitään.

Näen ystäväni innostuneen katseen kun hän yrittää saada minuakin innostumaan hullujen päivien super alennuksista ja shoppailu mahdollisuuksista. Saan vedettyä vihaiset kulmani takaisin normaaliin asentoon, kun ajatukset ylikuluttamisesta, pikamuodista sekä kamaa pursuavista kaatopaikoista vilahtaa mielessäni. Mietin, riittääkö edes, että sanon jotain?"

Tuiskeessa 2/3

Tämä on "Tuiskeessa" lyhyt tarinan toinen osa.
Kirjoitettu alunperin vuonna 2016 "Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta" -kirjoituskilpailua varten.

Ajan mittaan kerääntyi ja löytyi erilaisia porukoita, kuten keittojengi joiden kanssa juotiin viikkoja putkeen jossain valtaamassamme talossa, kiipeillen katolla, ja ajaen abc:lle yksi keittolainen auton konepellillä.

Kerran menimme koko yön ryypänneenä keittolaisen mukaan hänen koulunsa aamu joulupuurolle. Nuhjuisina ja viinalta haisevina hikotimme soppajonossa kunnes pitkien katseiden saattelemana lähdettiin keskustaan ostamaan lisää viinaa.

Tai miten sain ystäväni suvun vihat niskaani? Kun sovimme yhden keittolaisen kanssa, että hän menee edeltä, ja me tulemme perässä sitten kattoikkunan kautta hänen huoneeseensa nukkumaan. No kävikin niin, että koputin kuudelta aamulla, katolle kiipeämisen jälkeen ystäväni äidin makuuhuoneen ikkunaan. En keksinyt siinä muuta, kuin kysyä onko tämä ystäväni kotona, minkä jälkeen koko suku luulee että yritettiin murtautua heidän taloonsa.

Tapahtumatonta päivää ei tällä porukalla ole. Joko jäädään maalle jumiin etsien kaapelijohtoja vastaan ajavilta autoilta oman auton käynnistystä varten, tai keittolainen oksentaa viemärit tukkoon ja pidätellään naurua kun talon omistaja joutuu niitä haarukalla avaamaan.

Toisenlaisia tarinoita syntyi VT-porukan kanssa. Aina juotiin Jankan valintatalolla sytyttäen tulipaloja lehtiroskiksiin lämmikkeeksi, ja juosten poliiseja karkuun Jankan puistoon. Kerran saimme yhden illan aikana paikalle ambulanssin, palokunnan ja poliisit.

Kerran kun kahdenkymmenen hengen porukka lähtee poliiseja karkuun, lähdin täysin eri suuntaan, kaaduin ja sammuin jonkun omakotitalon pihaan kunnes kuulin koiran haukuntaa. Tätä tietysti luulin poliisikoiraksi ja lähdin sitä ääntä myös karkuun, lopulta löytäen muun porukan luokse.

Sekaryhmiä oli myös, mutta kaikkien kanssa juotiin ja riehuttiin. Baariin ala-ikäisenä, joutuen baaritappeluihin tai lähdettyä tuntemattomien jätkien kanssa toiselle paikkakunnalle. Yhden ystäväni synttäreillä tipahdin parvekkeelta, milloin loppuilta meni pakastepussi olkapäällä, sylkien verta ämpäriin. Paikalle saapuneet poliisit kysyivät vain, että oliko rankka ilta. Olihan se.

Juominen oli helppo tapa päästä pois todellisuudesta ja vastuista, kun tuolloin millään ei ollut väliä. Ei väliä huomisella, eikä sillä hetkelläkään.

Siinä alkoi jo kehittyä tietynlainen maine, mistä oli vaikea päästä eroon. Kuuden vuoden ajan join vähintään kerran viikossa, useammin jos mahdollista, kunnes 21-vuotiaana aloin nähdä mihin tämä polku vie ja mitä siellä odottaa. Olin alkanut käymään terapiassa AA-terapian lisäksi mikä tietenkin auttoi. Myöskin vihaamastani ammattikoulusta valmistuminen kevensi taakkaa olkapäillä ja näköni kirkastui. Syksyllä muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan alaa mitä rakastan, eikä kukaan siellä tiennyt maineestani, tai menneisyydestäni. Oli helppo aloittaa alusta.

Lue kolmas ja viimeinen osa painamalla tästä

Luodista todellisuuteen

Lyhyt tarina/raapale vuodelta 2016. 

"Yhtäkkiä, Rita herää. Hän avaa silmänsä, ja huomaa seisovansa sateen alla, märällä kalliorinteellä. Hän katsoo eteenpäin, siristää silmiään ja näkee salmen toisella puolen kaksi ihmistä. Naisen, seisomassa katse kohti horisonttia, sekä hänen takanaan miehen, joka osoittaa aseella naista, tähdäten häntä päähän. Rita pelästyy tilanteen vakavuutta ja huutaa kurkkunsa käheäksi yrittäen saada naisen juoksemaan pakoon, mutta myrskyinen sää hukuttaa jokaisen pihahduksen. He eivät kuule sanaakaan. Kalliolla seisova mies ampuu naista, tappaen tämän välittömästi. Ritan henki salpaantuu, ja hän tuntee kylmän tuulahduksen kulkevan kehonsa läpi, mutta hän ei pysty liikkumaan. Hänen kasvonsa kalpenevat ja hän tuntee paineen vatsassaan. Rita tunnistaa uhrin vaatteista ja hiuksista, että uhrihan on hän itse. Hänen vatsaa pitävät kädet ovat veressä, todellisuus katoamassa ja hitaasti hänen kroppansa pettää, kaatuen maahan. Kalliolla murhattu nainen, oli Rita itse. Pimeys valtaa mielen, ja hetken päästä, aivan yhtäkkiä, Rita herää."

Tuiskeessa 1/3

Tämä on "Tuiskeessa" lyhyt tarinan ensimmäinen osa.
Kirjoitettu alunperin vuonna 2016, "Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta" -kirjoituskilpailua varten.

Joskus tuntuu, että vasta kun olet poistunut kuplasta, voit nähdä sen sisään. Sokeutesi loppuu ja silmäsi tottuu vallitsevaan valoon. Voit nyt nähdä sen kokonaisuutena ja arvostella sen jokaista koloa, jokaista polkua ja jokaista epäkohtaa.

Kaikki lähti siitä, kun menin viisitoistavuotiaana ystäväni synttäreille tajuamatta että kyseessä on viinan hakuiset kotibileet. Olin nuorena likkana vahvasti alkoholia vastaan, mutta kuten jokainen hyvä tyttö, olin sitä vastaan, kunnes sitä kokeilin. 

Sekoitin itselleni viinasta ja lonkerosta drinkin, ja muutaman tällaisen paukun jälkeen päässä alkoi huimata joten kysyin että mikä tämä fiilis oikein on, johon vastattiin että “sä olet Jonna kännissä!”. Tästä se alkoi, löytyi tapa turruttaa ongelmat alkoholin ja kaiken mahdollisen voimalla. Huonoin mahdollinen tapa käsitellä asioita, mutta paremmasta en tiennyt. 

Viinasta tuli jokaviikkoinen juttu. Koulussa en oikeastaan edes käynyt, mutta jos kävin niin tunneilla ei keskitytty. Pelattiin ystävän kanssa risti-nollaa, tai laivanupotusta. Usein oli tilanne, missä kävellään koulun käytävälle, ja nähdään opettajan pitävän luokan ovea auki, katsotaan häntä, ja painellaan tupakkapaikalle. Arvosanat oli kuvataidetta lukuun ottamatta aina vitosen ja kutosen luokkaa. Uskonnon tiputin pois jo tarhaiässä, ja matikan opettajan kanssa vihattiin toisiamme heti ekoista päivistä. Jokainen viikko teini-iän tuskan, draaman ja hormonien kanssa meni odottaen viikonloppua, ja ryyppäämään pääsemistä. Jos missään ei ollut tapahtumaa, join yksin salaa kotona, kunhan känniin pääsi. 

Löysimme laivareissulla pari jätkää, joiden luokse Vammalan Lousajaan menimme joka viikonloppu usean kuukauden ajan. Tämä kämppä olikin suoraan ghetto-lehden kansikuvasta. Pari sohvaa mistä tuntui lattia läpi, ei ruokaa, kämppää ei koskaan siivottu, lattiat pursusi kaljaa ja tupakanpurua. 

Viikonlopun aikana syötiin kolmioleivät, ja takaisin juna-asemalle ei välttämättä edes saatu kyytiä. Kerran käveltiin junaraiteita pitkin, tiedettiin että ne ainakin vie jollekin asemalle. 

Kerran lähdin Lousajan kämpästä kävelemään keskustaan päin. Poliisit tulivat vastaan, ja nostin heille heilutuksena viinapulloa. Päädyin istumaan junaraiteiden viereen. Kun kävelin takaisin, tuli samat poliisit vastaan, ja heilutin heille taas, vähän tyhjemmällä pullolla ilman vastausta. Nämä poliisit olikin käynyt tyhjentämässä Lousajan kämpästä porukan pihalle, ja kaikki olivatkin ulkona vastassa. Oli tietenkin talvi, eikä minulla ollut edes kenkiä jalassa. Ulos olisin varmaan jäätynyt kun taloakaan en tunnistanut. 

Osa ajasta vietettiin myös studiolla, mikä oli kostea homeinen omakotitalon yläkerta, missä katosta tippui vettä niskaan. Tällä ei ollut väliä, ainoa millä oli väliä, oli hyvät popit ja paljon juotavaa. 

Lue toinen osa painamalla tästä

Kirjan kuvitukset

Kaikki kirjat on loppuunmyyty. Kaikki arvontaan luovutetut kuvitukset on lahjoitettu eteenpäin. Mikä on siis Seitsemän päivän satukirjan tulevaisuus? Seuraava satsi tietenkin. 

Ennakkotilauslistasta löytyy oma julkaisu, mutta jos kiinnostaa oma kipale niin laita siis vain viestiä, niin saadaan varmasti kirja sitten oikeen osoitteeseen!

jonna.jowi.sihvonen@gmail.com

Halusin jatkaa kirjan hyvän-mielen teemaa myös kuvitukseen, mikä johti minut hakemaan kuvittajia taiteilija ryhmistä. Ajattelin satujen eroavan toisistaan paremmin ja henkilökohtaisemmin, jos jokaisella sadulla on eri kuvittaja. Jokaiselle artistille on valittu satu heidän kädenjälkensä perusteella, jokaisen omanlainen taidetyyli tuo sadut eloon.

Poika ja kasvihuoneiden valot 

Mustasukkaisuus ja sen juurien ymmärtäminen. 

Kuvittaja: Aleksi Lydman 

Pohjoistuulen sydän 

Isojen esteiden edessä täytyy välillä kysyä: Mikä on oikein? 

Kuvittaja: Ulla Fallström 

Tulipojan liekit 

Itsensä ja muiden hyväksyminen erilaisuudesta huolimatta. 

Kuvittaja: Varpu Saari 

Omistettu: Markus Saari 

Tyttö oranssissa viitassa 

Kärsivällisyys palkitsee paremmin kuin hätiköidyt päätökset. 

Kuvittaja: Marika Hartikainen 

Ujo-Tintti

Ystävien puolustus sekä pelon voittaminen. 

Kuvittaja: Jonna jowi Sihvonen 

Omistettu: Tintti 

Louhoksen merenneito 

Itsensä löytäminen vaikka et tiedä mistä aloittaa. 

Kuvittaja: Elina Alho 

Puhelinystävä 

Teknologia ei korvaa ystäviä eikä elämän sisältöä. 

Kuvittaja: Katja Intonen

My first book

Knock! Knock!

I wake up and run to the door, wondering who could it be. 

Exhausted mailman hands me a heavy box.

I wonder out loud "what it might be?"

Mailman looks at me funny, 

asks me to sign something, and sign away I will. 

After that he says

"I don't know what it is honey".

It's my first book!
"Seitsemän päivän satukirja" is a children's storybook, and it is in Finnish. Roughly translated it means "Seven day storybook", because this book has one story for each bedtime of the week.

Stories are a huge deal in children's life. It's something to do together with a parent, it's the calm activity before falling asleep, but most of all, its' a stimulation for your mind, and imagination. 

Learning about the peaks of life in interesting stories it the best medicine for growing pains. This book has been written from the basics of kindness. Lovely tales full of lessons and love. 

I wanted to extend the kindness theme to the illustrations of the book. So this lead me to seek artists in familiar facebook groups. I figured, that the stories would become even more personal, with each individual artist behind them. They all did the work pro bono, because I didn't have a dime to give them, only the chance to have their art in a book. 

It took some time and a lot of effort but finally it was out. Fresh out of an oven, just landed from heaven, rolled down the tilly-top.. My first book. This is something I created. Words out of my head, my imagination. No one can ever take that away from me, and I love that. No matter what, I will always have that.

Keep them with me

Even though, it has already been a year, I can still hear her. I can still see her, and I can still feel her warmth. I lost my darling family member 28.01.2016, she was only five years old, her life didn't have the change to start yet.

Sometimes a year feels like a week.
Sometimes an hour, sometimes a minute.
Somedays year doesn’t have time, it’s just a word.
You can’t measure your healing in time.
Time doesn’t tell you, when you are ready
Or when you are whole again.
In a timeless abyss: You are the only one that knows.

For a pet, we are the world, even if they are just a part of ours, that time is precious. Pets give your life so much love. I can't imagine my life without them. 

I can love many, but she was the one who needed me.
I loved her like no other
I cared for her like no other
I was there when she needed me, and for that I’m grateful.
She was taken care of for all of her life.
She was happy, for all of her life.

I carry them with me. My family's first cat, who lived to be 20 years old, and my baby's paws. Her big fluffy paws. They travel together, and they are always with me.

My eyes red from crying, my heart black from yearning.
Legs so weak, can’t stand up.
Soul crushed but still breathing.
I climb up, I stand up, I keep on going
Give me strength
Give me hope
And lead me back home

I miss her, but Im glad I knew her. There is no happiness without pets. I feel her guiding me, forcing me to deal with pain in my life, just so that I can appreciate the good. Sometimes life adds, sometimes it subtracts.

She heard the call of the mountains, the call of the wind and valleys.
Time doesn’t always tell you, when is the moment,
To let go and leave.
There in the land of valleys, amongst the mountains
She runs, and lives forever
Poetry by Jonna jowi Sihvonen

When published?

I have been writing for years now, and I have several book-projects that are waiting to be finished. But few months ago I actually finished one, I have a book! Ready to go into the world!

It's a storybook for children, it has a different angle, beautiful artwork and a theme that is fresh. But it is still missing a publisher, no answers yet.

I hate this part. Only like 2% of the book proposals get published, so the rest just have to suffer, make an e-book or self-publish which is really expensive (yes, I've looked into that).

Im not giving up. I will hold that in my hand, a book that I've made, something I created into the world. Something great, helpful, teaching, fun, and full of emotion and feeling.

I will get there, because I have a vision for my future: Im sitting in my camper, with my laptop and a cup of coffee, writing and looking out the window. Life's passion being the source of livelihood.

I will get there. Just wait and see.