Aikuisuuden suurin huijaus

Kun mietin mikä on aikuisuuden suurin huijaus, on pakko myöntää että mieleen tulee kaksi eri asiaa. Toisen koin 26-vuotiaana kun ajoin ajokorttini. Olin toki ollut liikenteessä, mennyt sen mukana ja tiesin miten asiat siellä toimii. Kuitenkin vasta ensimmäisen soolomatkani aikana huomasin Kaleva-Lielahti välillä, ettei kukaan noudattanut liikennesääntöjä. Auto millä ajoin oli mitattu joten tiesin meneväni rajoitusten mukaa, kun moni meni jopa 10km nopeampaa. Tästä nämä huomiot alkoi, ihan sama missä menen - saan yhä yllättyä siitä miten iso huijaus koko autoliikenne on. Asia minkä opin niin myöhään että näin asian "tuoreilla silmillä" - sen, ettei liikennesäännöt olekkaan asia, mitä ihmiset noudattaisi.

Lue: Ajokortti +25-vuotiaana 1/2 & Ajokortti +25-vuotiaana 2/2

Kun käyt autokoulun täysi-ikäisyyden kynnyksellä olet vielä nuori ja peloton. Ajokortti hankitaan koska vitsi tottakai, se on siistii ja sit pääsee ajeleen. Sillä todistat baarissa että olet täysi-ikäinen ja kurvailu taidoilla näytät tinder-treffilles että oot hyvä tyyppi. Mutta mitäs sitten kun oot vetäny sen nuoren, päheen ja pelottoman ikävaiheesi jo 15-21 vuotiaana? Nykyään sua alkaa huimaan jos kurkkaat sängyn alle ja laitat mielummin ne mukavat housut jalkaan, kuin ahtaat itsesi skinny jeanseihin. Tässä vaiheessa sitten päätät lähtee harjotteleen ajaan sellasta metallilohkoa, mikä tappaa tuhansia ihmisiä päivittäin. "Jei mennään oleen osa tota"

 

Kuitenkin se isoin huijaus mistä tänään haluan puhua ei ole liikennesäännöt, vaan parisuhteet.

Olin jo nuorena teininä toivoton romantikko ja halusin parisuhdetta todella paljon. Näin ympärilläni ihmisten pariutuvan, Disneyn satumaiset yhteensopimiset ja tietyllä tavalla näin parisuhteen ns saavutettuna tilana, jossa kaikki on hyvin. Taustalla varmasti vaikuttaa nämä "happily ever after" sadut. Ajattelin parisuhteen paikkana missä toiset ovat löytäneet toisensa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, löytäneet toisilleen sopivan kumppanin ja aloittaneet rakentaa elämää yhdessä. Ajattelin heidän olevan niin onnekkaita ja onnellisia. Mielessäni parisuhde oli yhtäkuin onnellinen elämäntilanne. Parisuhde-neitsynä tämä oli helppo illuusio uskoa, vaikkei asia tietenkään näin mene. 

Kuitenkin kun tulemme vanhemmiksi ja kaikki ympärillä alkoi tositarkoituksella pariutua, mennä kihloihin, naimisiin ja hankkimaan lapsia, tuli toinen puoli esiin. Tämä puoli tuli esiin Jodelista, ystäviltä, uutisista ja joka piipusta. Miten moni oli suhteessa missä ei halua olla, miten lasten takia enää oltu yhdessä viimeiset 10 vuotta, miten rahallinen tilanne olisi niin paljon huonompi jos eroaisi, miten rakastaa kuten kämppistä muttei ole rakastunut, miten haluaisi erota mutta velvollisuuksia ja hoidettavia asioita olisi liikaa, miten tietää että kaikki on aika perseestä mutta jaksaa uskoa että asiat kääntyy, miten tulee kohdelluksi kuin roskaa mutta olettaa sen olevan osa parisuhteita, suostuu avoimeen suhteeseen ettei menetä toista ja sattuu joka päivä, miten ei olla pantu 7 vuoteen mutta muuten menee hyvin, miten ei ole mitään yhteistä joten pannaan vaan koko ajan, miten ei koeta että voisi ansaita parempaakaan ja lista vain jatkuu. 

Pääsin itsekin parisuhteiden maailmaan hiukan vanhemmalla iällä ja olinkin hyvin "kriittinen" siitä mitä haluan suhteelta ja puolisolta. Kriittinen on ehkä väärä sana, kun vain tiedät mitä haluat etkä halua tyytyä johonkin mikä ei tee sinua onnelliseksi. Olen kirjoittanut tästä aikaisemmin, mitä askelia olisi otettava ennen parisuhdetta, sekä miten rakentuu (mielestäni) terve parisuhde. Voit lukea ne täältä: 

Miten löydän elämänkumppanin? & Mistä rakentuu terve parisuhde?

Olen onnellisessa parisuhteessa ja koen että sain sen mitä aina näin kasvaessa. Pidin parisuhdetta elämää parantavana asiana ja itse onnellisuutena - ja vaikka olenkin (onneksi) oppinut sen ettei parisuhde tee onnea, olen silti parisuhteen kautta onnellisempi.

Se mielikuva on todella vaikea selittää, tuntuu kuin juoksisi jotain maratonia ja mietit että noi maalissa olevat ovat niin onnellisia nyt "voi vitsi!" ja kun saavut kanssa maaliin onnea täynnä, ovatkin kanssa-kumppanit surullisia, ahdistuneita tai loukkaantuneita. Parisuhde ei tietenkään ole jokin maratonin kaltainen saavutus, eikä edes asia mitä ihmisten pitäisi elämäänsä saada, mutta esimerkillä koitan kartoittaa sitä fiilistä mikä tuntuu olevan (ainakin omassa elämässäni) aikuisuuden suurin huijaus. 

Mielikuvani ovat olleet romantisoidut ja ehkä epäaidot mutta koska en koskaan seurustellut edes nuorena, ne ovat pystyneet syntymään. Olen ollut monesti rakastunut, minuun on oltu ihastuneita mutta en ole kokenut samaa takaisin ja löytyy joukosta yksi klassinen narsisti-exä keissi. Parisuhteeksi ei tuota 3kk tappelua voinut edes laskea. Oli monta kertaa kun olisin voinut tyytyä, voinut jäädä tilanteeseen minkä tiesin ettei palvele onneani tai valita kumppanin kenen kanssa olimme liian erilaisia, mutta halusin mielummin olla aina yksin kuin potentiaalisesti huonossa suhteessa. Jotenkin näin että ne ketkä ovat päässeet tämän vaiheen läpi siihen solid-parisuhteeseen - mikä ei vaatinut tyytymistä vaan oli "perfetta", olisivat niissä suhteissa tietenkin onnellisia. Mitä todellisuus ei kuitenkaan ole.

Tämä tuntuu vähän samalta kuin se, kun ekan kerran pääsin ulkomaille. Olin läpällä varma 23-vuotiaaksi asti että aina kun porukka "menee ulkomaille" he menevät tyyliin Yyteriin ottaan hiekkaisia lomakuvia koska eihän ulkomaita voi olla olemassa. Tietenkin tiesin miten asiat ovat - mutta se tuntui niin kaukaiselta kun sitä ei ollut koskaan kokenut, että tunne oli irrallinen todellisuudesta. Kuten liikenteen kanssa, kuten parisuhteiden kanssa.

En halua julkaisulla tarkoittaa että parisuhde on jokin elämän goal. Kaikki eivät päädy parisuhteisiin ja jotkut voi päätyä vaikka useamman kumppanin kokoiseen perheeseen. Mutta henkilölle joka ei ikinä kasvaessa päässyt kokemaan sitä, vaan rakensi sitä mielikuvaa päässään tipahti korkealta kun näkikin että ne siellä "maalissa" olivatkin usein todella epäonnellisia. Yksi vilkaisu Jodelin parisuhde kanavaa saa kysymään että mitä ihmiset parisuhteelta odottaa? Mitkä ovat omat rajat? Miltä haluat että sinusta tuntuu ja voisitko lähteä jos tämä tunne ei täyty? 

Aikuisuuden suurin ja surullisin huijaus on se, että parisuhteelle tehdään kiiltävä somekuva eikä todellisuus ole sen mukainen. Suurin huijaus on se, miten moni jää huonoihin parisuhteisiin koska eivät halua olla yksin. Koska eivät koe ansaitsevansa parempaa. Koska eivät usko, että on parempaa. 

Kaikille jotka ovat löytäneet terveen ja onnellisen parisuhteen, nostan hattua ja onnittelen. Matka siihen ei aina ole helppo. Ja kaikille jotka painivat ja punnitsevat suhteensa eri puolia toivon voimia taistella loppuun, oli lopputulos sitten ero tai vahvempi ja parempi parisuhde. Lähtökohtaisesti kuitenkin, ansaitset olla onnellinen - ihan sama kuka olet.

Mikä on sinusta aikuisuuden isoin huijaus, missä kävelit kuplan ulkopuolelle ja kaikki olikin harmaata? Missä laskit valokuvan kauniista maisemasta nähdäksesi avohakatun metsän. Missä kiipesit jäätikön yli nähdäksesi vuoria ja löysit lätäkön. 

Lisää kirjoituksia

Tämä postaus oli kirjoitettu osana isompaa yhteistyöpostausta ja suosittelenkin siirtymään lukemaan muiden kirjoittajien postaukset aiheesta "Aikuisuuden suurin huijaus". Mielenkiintoisia näkökulmia!

Fin in Tirol - Aikuisuuden suurin huijaus, mikä se on?
I don't speak Polish - Aikuisuuden suurin huijaus
Unelma 5 - Aikuisuuden suurin huijaus
Tuli vaan mieleen - Aikuisuuden suurin huijaus
Via Per Aspera Ad Astra - Aikuisuuden suurin huijaus - Vapaa tahto
Aito ajatus - Aikuisuuden suurin huijaus

Mikä susta tulee isona?

Vanhoja kuvia selatessa löysin tämän emokuninkuuden, joka on otettu ylä-asteen kuvistunnilta. Ajatukset takaisin tuohon aikaan palasi mieleen. Mietin, miten hukassa olin. Olin 16-vuotias, ryyppäävän masentunut teini, ja minun pitäisi päättää mitä lähden opiskelemaan. Vaikka nykyään tiedetään ettei sen tarvitse olla loppuelämän ammatti, tuolloin se tuntui siltä. Iso päätös.

Oppiaineideni keskiarvo taisi ilman valinnaisia olla jotain kutosen ympäriltä. Kuitenkin kuvis, kässä ja musiikki nostivat englannin kanssa kokonais arvosanani jopa sinne seiskan ympärille. Tuolloin se tuntui niin automaattiselta, haluan tehdä jotakin luovaa.

Kuitenkin ainoa "ammatti" mitä osasin luovalta alalta edes miettiä, oli baskeripäinen taidemaalari, joka pitäisi näyttelyitä ja saisi elantonsa niiden myynneistä. Tämä ei tuntunut kovin tavoiteltavalta ammatilta, etenkin kun en ollut ihan varma mikä siellä luovuudessa oli se, mitä voisin ja haluaisin tehdä. "Ei taide ole työ vaan harrastus", puheet opettajilta, perhetutuilta ja ystäviltä onnistui iskemään tämän päähäni, enkä miettinyt taide-kouluja edes vaihtoehtona. Ymmärrän kyllä miksi näin sanottiin ja varoiteltiin, mutta ei se täysi unelmien lynkkaus auta myöskään.

Muistan myös, että toitotettiin että jos taiteella haluaa tehdä elantonsa, pitää olla kaikista paras. Mitä en tietenkään ollut, saatika tuossa iässä ajatellut että voisin ikinä olla tarpeeksi hyvä.

Muistan miettineeni myös eläintenhoitajan ammattia, mutta kaikki kertoi miten siltä alalta ei saa töitä. Meidän koulun opo sanoi että "Sussa on potentialia fysioterapeutiksi", mutta hän sanoikin sen kaikille.

Unelma toiveista tehty saavuttamattomia, taiteella ei tienata, eläintenhoitajilla ei ole töitä ja raha ratkaisee. Näiden ajatusten saattelemana lähdin ravintola-alalle, mistä valmistuisin kokiksi neljässä vuodessa samalla kun masennukseni pahenee alan takia mistä en todella nauttinut.

Sitä kyllä miettii miten erilailla asiat olisi saattaneet mennä, jos olisinkin lähtenyt jatko-opiskelemaan taide-alaa, taikka hypännyt suoraan eläintenhoitajan alalle sen menetetyn neljän vuoden sijaan. Tuntuu että kaikkien asenne oli lähtökohtaisesti se, että sitä sitten pitää tehdä koko päivä, joka päivä ja jos siitä ei saa tarpeeksi rahaa tai ei ole tarpeeksi tunteja, sitten valitaan joku muu missä on.

Mikään välimaastollinen asia ei tullut kenenkään mieleen. Kukaan ei osannut ajatella asiaa boksin ulkopuolelta. Kukaan ei ajatellut että valitsisi kaksi eri työtä, tai tekisi yrittäjän töitä. Tai helpoteta taakkaa kertomalla ettei elämä kaadu siihen jos valitsee väärän alan. Toiminimistä tai osa-aika yrittäjistä ei ollut puhettakaan, vaan aina se sama elinikäinen ball-in-chain vakityöstä mitä vihaat tehdä.

Sen verran aina eronnut massasta, ja eronnut ajattelutyyli muista, että osaan myös arvostaa päätöksiäni ja että olen lähtenyt tallaamaan omaa polkuani. Se ei todellakaan ole valmis vielä, kun lähdet keksimään pyörää uudestaan siinä menee hetki. Työn ei tarvitse olla se sama asia 8-16 joka päivä. Sen ei tarvitse olla sitä samaa alaa seuraavat neljäkymmentä vuotta. Voit nauttia elämästäsi jo ennen eläkettä. Voit hyödyntää taitosi ja tietosi, ja valita elantosi asiasta mitä rakastat tehdä. Sä voit tehdä ihan mitä vaan, pitää vaan kekata että miten.