Burn outista ei puhuta ilman työtä

 

Oletko koskaan googlettanut burn outin itse-hoitoa, oireita tai muuta? Jos olet, olet varmaan huomannut että uupumuksesta puhuessa puhutaan aina työuupumuksesta. Tiestikö että voit uupua myös ilman työtä?

Nyt ei puhuta masennuksesta. Uupumus on kuitenkin eri asia, nyt voin omalla kohdallani sanoa myös niiden olevan eriasia koska molemmat on menty läpi. Ero on sinänsä ihan huvittavakin, koska kun olin masentunu ja kun vihdoin hain apua sain sitä semi nopeasti (13-vuotta sitten) ja toisaalta nytkun olen uupunut, en akuutti, en ilman tukiverkostoa tai energiaa tehdä edes jotain, ei minua otettu vastaan mielenterveys jonoonkaan. Ei ole työtä mistä olen uupunut joten ei ole työterveyttäkään. Mistä apua?

Uupumukseni alkoi työstä mutta jatkui työn loppumisenkin jälkeen.

Kriisikeskukset ovat ehkä vähän väärä paikka koska kriisiä ei sinällään ole. Sinne soittaminen veisi paikan joltain joka kipeästi tarvitsee sitä. Tuntuu että tarvitsisin elämästä loman. Aivoista loman. 

Voiko maailmamme painaa näin paljon mieltä? Toki. 

Olen hoitanut uupumusta olemalla tekemättä mitään mutta toki silloin mieltä painaa kaikki velvollisuudet mitä nyt ignooraat mikä tekee aika laiskan olon. Olen hoitanut uupumusta myös tekemällä niitä asioita mitkä tuo nautintoa ja iloa - mutta nämä päivät venyy pitkiksi tai kotona odottaa jokin yllättävä käänne (esim kissat riehunut ja rikkonut jotain) ja sit ei auta kuin mennä ylikierroksilla = uupua lisää. Nukun sentään ihan hyvin, vaikkakin liian lyhyitä unia. Masentuneena ongelma oli päinvastainen koska sillon ongelma oli enemmänkin nukahtamisvaikeudet mutta ajallisesti nukkui jopa liikaa ilman että palautui.

Mikä neuvoksi?

Elämä on ollut hiukan kiireinen mutta sentään läheisten kanssa ja hyvissä maisemissa. Brittikaveri vietiin taas Helvetissä käymään, käyty saunomassa, jutellut ystäville ja syönyt hyviä ruokia. Katsonut lemppari sarjoja, pelannut lemppari pelejä ja taiteitakin tehnyt - silti kun tulee pienikin mutka päivään on kaikki energia mennyttä. 

Tuntuu että tämä on sellainen "pikkuhiljaa" juttu, eikä tähän ole nopeita ratkaisuja. Kesä meni näissä tunnelmissa mutta syksyllä innostuin jopa hakeutumaan kouluun, ottamaan kursseja ja miettimään tulevaa. Nyt kirjoitan tätä melkein vuosi burnoutista ja voisin todeta että aika on ollut paras apukeino, toki kaikki mitä mainittu oli tärkeä sisältö siihen aikaan.

Burn out elämään ei ole sinänsä ihmeellistä kun miettii että meillä on ilmastoahdistukset ja kaikki. Jos keksin avun tälle kymmenvuotiselle ahdistukselle niin jaan sen täällä blogissa sitten. Burn out elämään ei kait ole niin uutta kun miettii miten oma hallituskin pikkuhiljaa tuhoaa pitkään rakennettuja ihmisoikeuksia ja inhimillistä elämää mutta toivoa vaan voi että tämä hallitus vielä kaatuu ja toivo palaa ihmisten mieleen. 

Elämä dissosiaatiohäiriön kanssa

Mielenterveysaiheet jatkuu ja aloitetaan sillä hatun nostolla että #Psykoterapianpuolesta - kansalaisaloite on luovutettu eduskunnalle. Aloite puhuu maksuttoman psykoterapiakoulutuksen puolesta. Myös Mieli ry on ollut mukana esimerkiksi laskemassa taloudellista puolta tämän hankkeen mahdollistamiseksi. Tämä aloite ojennettiin mun ja Kamun syntymäpäivänä eteenpäin ja innoitti jatkamaan mielenterveyteen liittyvien aiheiden kirjoitusta. 

Aikaisemmat aiheet niiden nimiä painamalla; Ensimmäinen kirjoitus masennuksesta (Kasvanut masennukseen), toinen aihe käsitellen masennuksen itsehoitoa alkoholilla ja aika sen jälkeen (Alkoholisti, absolutisti, mikä lie) sekä taidenäyttelyni Gta V kuvilla, aiheena masennus. 

Haluaisin muistuttaa myös ennen aloitusta että puhun tässä postauksessa omasta kokemuksestani disson kanssa, omista oireista ja jälkipuinneista. En voi puhua muiden puolesta tai kertoa pelkistettyä totuutta. 

 

Traumaperäinen Dissosiaatiohäiriö

Miten tälläinen mielenterveysongelma tulee? Text-book selitys on, kun mieli on todella pahan uhan alla, eikä pääse pois on ainut keino selviytyä - dissosioida. Poistua henkisesti paikalta, check-out. Kun mieli dissosioi, se jakautuu kahtia (/useaan osaan). Osa elää visusti kiinni traumamuistossa kun taas toinen osa yrittää jatkaa elämäänsä kuin ei olisikaan. Tämä johtaa mukaviin sivuoireisiin, osien eriaikaiseen kehitykseen ja muuhun mukavaan. Vaikka mieltä-tuhoavia tapahtumia ei olisi tapahtunut vuosikausiin jää mielelle tavallaan disso "päälle". Tänään haluan kertoa miten se vaikuttaa elämääni sekä omat tapani päästä pois dissosta. Toivon että näistä olisi jollekkin hyötyä tai vähintään lisää tietoisuutta!

Dissosiaatio ilmenee usein vaihtelevina somaattisina oireina, joihin ei löydy lääketieteellistä selitystä, tai voimakkaina psyykkisinä oireina, kuten äänten kuulemisena pään sisältä tai muistin menetyksenä. -Duodecim, Dissosiaatiohäiriö: varhaisen, jatkuvan traumatisoitumisen pitkäaikaisseuraamus

Mut on väärin diagnosoitu rajatilapersoonallisuudeksi, ahdistushäiriölliseksi, kaksisuuntaiseksi ja stressireaktioksi. Kesti vuosia ennenkuin itse löysin oireilleni jotain selitystä ja sain itse tuotua sairauden hoitohenkiökunnan eteen. On täysin oma aiheensa miten ihmisiä pallotellaan hoidonpiirissä ja joskus kirjoitan tästäkin. 

Yksi aihe mihin mulle määrättiin jopa psykoosilääkitys sekä aivojen kuvaus (pattien varalta) oli äänet ja näköharhat mitä kuulin 18-vuotiaana. No, psykoosia minulla ei ollut mutta osien erilainen ajattelutapa kuullosti "ääniltä" vaikka kyseessä oli vain omat ajatukseni. Ainakin näin jälkipuinnin mukaan - se oli keskustelua missä en ollut mukana. Tätä en ole kokenut tuon vuoden jälkeen koska lääkkeet tuhosi jotain mielestä mikä ei nostanut tätä enää pintaan, mutta osat käyvät yhä keskusteluita ilman minua mikä on välillä todella inhottavaa ja välillä todella koomista. 

Koomisia hetkiä on esimerkiksi bussia odotellessa ajatusvirta on niin voimakas että saatan ilmeillä ja mouthata sanoja kunnes havahdun jossain vaiheessa miettimään että miltähän tää näyttää. Raskaita on ne kerrat kun osat taistelee jostain aivan älyttömän turhasta asiasta (sanamuodosta lauseessa mitä en ikinä tule sanomaan tms) ja joudut siinä sivusta kuuntelemaan argumentteja kunnes vaan voisit huutaa että HILJAA - mutta sekös vasta hullulta näyttää.

Isoimmat oireet mistä kärsin vielä tänä päivänä, on muistiongelmat. Koska disso opettaa mielen poistumaan paikalta traumaattisen kokemuksen aikana, se ei lopulta ole niin hyvä tulkitsemaan aikaa näiden jälkeen. Muisti saattaa unohtaa että olet kertonut jonkun tarinan jo kahdeksan kertaa, mikä on syntymäpäiväsi tai että sinulla on tapaaminen siellä ja täällä ja tuolla. Mieli vaan tiputtelee informaatiot pois koska sen ainoa oppi on ollut unohtaa. 

Yksi paikka missä tämä näkyy, on jos esimerkiksi tulee riita parisuhteessa. Kesken riidan unohdan kaiken mitä on sanottu ja oikeastaan senkin miksi riitelette. Koita siinä sitten argumentoida puoltasi!

Tähän amnesiaan on auttanut kalenterin pitäminen, mihin kirjoitan kaiken. Se on mun vara-aivot ja ajan kanssa on muistikin parantunut (kun sairaus on edennyt parempaan suuntaan). Muita tapoja pitää elämänlanka käsissä hajonneiden palasten sijaan, on kuvien ottaminen ja esimerkiksi olen jokaisella ulkomaanmatkalla kirjoittanut päiväkirjaa ja kotona sitten tulostanut sinne matkakuvia, liimannut kuitit ja liput jne. Nämä matkat unohtuisi ajankanssa (normaalia nopeammin ja pysyvemmin) joten kirjojen tekeminen on omaa muistinpalautus prosessia. 

Muissa oireissa on esimerkiksi riippuvuudet (Alkoholisti, absolutisti, mikä lie), muut mielenterveysongelmat (Kasvanut masennukseen), syömishäiriöt (Päätään nostava BED), vieraantuminen kehosta, osien eriytyminen sekä monena muuna oireena mitkä saatetaan helposti sekoittaa muihin sairauksiin. Näössä saattaa iskeytyä salamoita, omituisia kehokipuja, päänsärkyjä, korkea kivunkesto, ei tietoa ajasta tai paikasta jne. Isoin omalla kokemuksella on kuitenkin itsestä eriytymisen tunne.

Kun mieli on jakautunut osiin on todella normaalia että osat muistaa ja ajattelee eri tavalla. Esimerkiksi kun muistelen jotain tilannetta, nään sen aina kolmannen osapuolen kuvakulmasta, jostain takaviistosta - enkä omasta katseestani. Yleensä dissokohtauskin alkaa sillä ettei tämä ole minun kehoni, tai että nämä eivät ole minun käteni. Kerron alempana omia hyväksikoettuja tapoja päästä näistä kohtauksista pois. Mutta mikä on "dissokohtaus"?

Niinkutsuttu dissokohtaus & Miten siitä pääsee pois?

Nykyään sairaus on elämässäni aika hyvin hallussa oleva asia. Se ei johda elämääni ja elän hyvin onnellista arkea. Kuitenkin kärsin sen oireista aina välillä ja ehkä kerran vuoteen saan dissokohtauksen. Teini-iässä sain näitä jatkuvasti, lähes päivittäin. Toki silloin ei dissosta ollut tietoakaan ja luulin sen olevan jonkinlainen masennuksen oire. Yleensä jos mieli luulee että trauma on tapahtumassa tai jos sitä ei ole käsitellyt ja joku nostaa sen esiin, mieli dissosioi. Disso menee "päälle" ja tulee kohtaus. Tapa miten voisin kuvailla olotilaa heille jotka eivät tätä sairasta, on "Tv:n lumisade". Vanhan putkitelevision kun laitat päälle ilman kanavaa tulee siihen se kohiseva pikseli-lumisade - siltä dissokohtaus tuntuu. 

Samaan aikaan sinulla on kahdeksansataa asiaa ja ajatusta - ja et pysty ajattelemaan millisekuntia pidemmälle. Jos esimerkiksi joku olisi ulkopuolella ja ääneen kyselisi että "mikä on?", et voi vastata edes sanaa "disso" koska kun pääset "d..." on lumisade jo vienyt sen mukanaan. Tämä näkyy siis ulospäin niin, että olet hiljaa ja heijaat edes-takaisin / menet "lukkoon". Vaikka ajatuksia on tusina, mikään niistä ei pääse eteenpäin kun hukkuu jo lumeen. 

Lievä kohtaus

Jos kohtaus on lievä, eli tunnet että se on tulossa mutta pystyt yhä toimimaan ja puhumaan on minulla siihen yksi keino. Ensimmäinen triggeröityvä olo on se, kun kätesi eivät tunnu sinun käsiltä. Joten teen niin, että pidän vasenta kättä edessäni ja oikealla kädellä kosketan vasemmasta silmäluomesta sormella vasempiin sormiin asti. Kuljetan sormen päästä-päähän samalla katsoen sitä. Tavallaan yhdistäen mieleeni että tästä näkökentästä tänne kädelle on yhtä matkaa, eli sen on oltava käteni - eli dissolle ei ole syytä.

Vaikea kohtaus

Jos ollaan lumisade-tv vaiheessa ei käden hively auta. Tähän tilaan on oikeastaan tullut apu vasta parisuhteen myötä, ja se on matikka. Yleensä jos J huomaa että ollaan dissokohtauksessa eikä mikään sana tai ajatus tule ulos, hän tietää mitä tehdä. Hän on tukena ja kysyy jonkin helpon matikkalaskun. Esimerkiksi "Paljonko on 3+5". Kun lumisateeseen heitetään porkkana, missä sen ylikumpuavan ajatusmäärän sijaan keskityt siihen matikkalaskuun saat tavallaan taas elämästä kiinni ja vedettyä itseni pois pimeästä. Aina vastaus ei tule heti ja J kysyy hetken päästä uuden helpon laskun. Jossain vaiheessa pystyn vastaamaan luvun, ja hän kehuu ja kysyy toisen. Et tietenkään voi sanoa kahdeksaasataa asiaa samaan aikaan, mutta voit miettiä paljonko on 2+3. Pikkuhiljaa sanat ja ajatukset menevät järjestykseen, mieli muistaa miten lauseita rakkenetaan ja normaali tila palautuu. 

Yksin ollessa en pistänyt ikinä merkille että mitkä on ne asiat millä kohtaus lähtee. Uskoisin että alemmat "arkiset" teot lopulta aina voitti pimeyden - se vaan saattoi viedä useita päiviä aikaa.

Arjessa

Disso voi olla päällä myös ilman "kohtausta". Se on jäätymistä suihkussa, se on ympäristön kyseenalaistamista, se tuntuu kuin olisit vaihtanut kehoa, se on väsymystä, se on epävarmuutta, se on lieviä aistiharhoja ja kipuja. Joskus isomman elämänmuutoksen jälkeen sen huomaa että "leijailee" hiukan irrallaan siitä omasta minästä. Näinä hetkinä onkin entistä tärkeämpää keskittyä arjessa niihin maadoittaviin asioihin. 

Kerroin Sarjani -aiheessa miten sarjat on mulle kuin toinen koti. Ne tuo mulle todella paljon turvallisuuden tunnetta ja siksi ne on yksi listani top 5 maadoittajasta. Mitä vahvemmin tunnen irrallisuuden tunnetta, sitä tutumpi ja rakkaampi sarja pitää laittaa tulemaan. Katson siis joka päivä sarjoja samalla kun teen kaikkea pitkin kämppää. Tässä ajanjaksossa mikä on nyt ollut töiden jälkeen on nyt katseltavana ollut Täydelliset Naiset. Taas.

Ajan viettäminen tutussa ympäristössä auttaa, oli se sitten se oma koti, vanhempien koti tai puolison koti. Missä sulla on kotoisa olo, siellä disso ei laukea. Koska olin työn takia paljon henkisesti ja fyysisesti poissa kotoa, olen nyt käynyt paljon kaappeja läpi. Otan kaiken ulos ja järjestän ne takaisin (samalla ottaen kaiken ylimääräisen myös pois). Tämä maadoittaa ja auttaa tietyllä tavalla kontrollin tunteessa. Tiedän mitä kotona on.

Lemmikit ja läheiset on tietenkin tukipilari mutta myös yksinoleminen ja asioiden tekeminen itseä varten. Maalaa ja kuuntele räppiä, kokkaa ja kuuntele podcastia, pelaa videopelejä kahdeksan tuntia putkeen jne. Mikä tuo sinulle onnea? Pieniä maadoittavia asioita mitkä palauttaa sinua takaisin siihen arkeen ja tavoitteisiin kiinni. 

Haluan antaa lohduttavan lopetuksen kaikille teille, jotka mietitte mikä teitä vaivaa ja mistä olonne johtuu. Teissä ei ole mitään vikaa. Sä olet kaunis, hieno ihmissielu olit sitten kokonainen tai jakautunut eri osiin. Dissosiaatiohäiriön kanssa voi oppia elään. Se ei tule aina olemaan niin vahva, kuin miltä se joskus voi tuntua. Joskus tulet vielä elämään niin että et edes muista sen olemassa oloa. Tai sitten se on vain se amnesia. =D Avun hakeminen on tärkeää, jotkut osat voi korjata itsenäisellä työllä - niin itse tein kun en saanut asianmukaista apua. Mutta on myös osia mitä et voi itse korjata ja viimeistään silloin olisi hyvä hakeutua psykoterapian pariin, keissiisi erikoistuneisiin käsiin. 

Oma haaveeni olisi joskus tarjota apua terapian tai psykoterapian muodossa apua tarvitseville ja auttaa, miten minua ei autettu. Olla paikalla. Olla jollekkin se avun lähde, ettei kaikkien tarvitsisi itse omia haavojaan nuolla. Se on vaikea polku tallata. Teen myös dissotatskoja handpoke tyylillä, lue lisää täältä: Dittotattoo

Rankkaa psykoterapiaa.

Toivon myös että tämä kirjoitus nosti tietoisuutta heille ketkä eivät tätä sairautta sairasta. Ihanaa kevättä.

Kasvanut masennukseen - Ja sen yli

Tajusin yksi päivä etten ole hirveästi avannut mielenterveysasioita blogissani. On jännä miten olen halunnut ja tajunnut jakaa joitain niin pieniä ja arkisia asioita täällä itsestäni, näyttää esimerkkiä miten myös puiset hammasharjat ovat yhtä tehokkaita tai miksi en käytä meikkiä, mutta en ole tajunnut puhua siitä elefantista joka on varjostanut minua koko elämäni. Masennuksesta. Aihe on pitkä, joten malttia.

Nimesin tekstin "Kasvanut masennukseen" koska en muista ajanjaksoa elämässäni, lapsuudessani kun en olisi ollut masentunut. Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön takia muistini on "heikko niinkuin jäinen keli" mikä toki rajoittaa muistojen määrää. Koin traumaattisia asioita hyvin nuorella iällä kun isäni katosi teille tuntemattomille ollessani vain 6-vuotias. Ala-asteella oireilin masennusta isäni lähdön sekä esimerkiksi koulukiusaamisen takia, mutta opettajille olin vain näsäviisas tai laiska. Näin uskoin itsekin, en jaksanut koulua ja pojat haukkui läskiksi - olin siis vain laiska läski. 

"en jaksanut koulua ja pojat haukkui läskiksi - olin siis vain laiska läski"

En usko että kellään oli tuolloin ysärin lopussa/2000-luvun alussa oikein tutkaa edes näille asioille. Nykyään onkin paljon puhuttu miten esim ADHD lapset ovat saaneet paskan maineen aina kouluissa vaikka kyse ei ole ollut heidän "haitallisesta piirteestä" vaan käytöksen takana on ollut legit syy. Nykyään tiedetään enemmän ja moni varmaan katsoisi minunkin menoa ja toteaisi että tämä lapsi tarvitsee apua. 

No, ilman apua tämä tilanne ei johtanut mihinkään muuhun kuin emo-skidiin joka alkoi lääkitä oloaan viiltelyllä sekä alkoholilla. Löysin keinon paeta todellisuutta, oloani, arkeani, kaikkea sitä mitä masennus oli varjostanut jo vuosia ja käytin tilaisuuden hyväksi. Voit lukea aiheesta lisää: Alkoholisti, absolutisti, mikä lie

Voin vain kuvitella miten ärsyttävää ryyppyseuraa välillä olin: Vedin aina pään täyteen, raivosin "Kuka on juonut mun viinat" ja periaate oli että pää pitää saada niin sekaisin kuin vain mahdollista. Koska en oikein osannut käsitellä oloani muulla tavoin ja yritin pitää kulisseja yllä arjessani, oli aika perus että avauduin kännissä sitten asioista tutuille, tuntemattomille ja kelle vaan joka sattui röökille samaan aikaan purkaukseni kanssa. Tehtiin typeriä ja itsetuhoisia asioita koska tavoite oli usein kuolla. Hyvin simppelisti. Sekakäyttöä ja randomien mukaan lähtöä. Yritin itsemurhaa useita kertoja, joskus vakavasti, joskus en onnistunut koska en päässyt kiipeämään sillan kaiteen yli kun toisessa kädessä oli pullo viinaa ja toisessa rööki - joten naurahdin ja jätin myöhemmälle.

Asia mitä masennukseni ei tajunnut huomioida elämässäni plussana oli se, että minulla oli ala-asteen kiusaamisten jälkeen ylä-asteella aika laajakin kaveripiiri, on yhä. Parhaan ystävän kanssa ollaankin tunnettu 2-vuotiaasta asti, koulukavereita kuoriutui useampi ja ylä-aste toi mukanaan lisää. Erilaiset ryyppyporukat ja hengausporukat koostui 10-30 nuoresta joiden kaikkien kanssa oli jollain tasolla ystäviä. Silloin silti tuntui että oli niin yksin - Mikä kyllä piti myös paikkaansa koska en saanut tarvittavaa apua masennukseeni.

Yhdessä kaveriporukassa oli nuoria jotka näkivät etten voi hyvin. Jotka pelkäsivät puolestani. Nämä ystävät veivät teräni tai puhuivat kanssani kun osuin syvälle ja puhuivat minut tyrehdyttämään vuodon. He kuuntelivat itkujani, haluani kuolla, itsemurhayrityksiä ja aina jaksoivat olla tukena. Eivät varmaan nähneet vaihtoehtoa, koska jos eivät olisikaan paikalla, mitä tekisin? 

Tämä on ollut varmasti uskomattoman raskas taakka 16-vuotiaille nuorille. Ja olen pahoillani aiheuttamasti draamasta, pelosta ja kaikesta. Meni vuosia ennenkuin näistä ystävistä yhä elämässäni olevat oppi avautumaan myös minulle, että en ole enää rikki ja kestän sen. Ettei ystävyytemme ole enää yksisuuntainen vaan haluan sen tasapainoiseksi. "Valita mulle, ihan sama mistä!"

Nämä ystävät raahasivat minut psykiatrille juttelemaan. Tai oikeastaan he kertoivat historiani ja tilanteeni tälle ihmiselle ja muistan vain raapineeni lyijykynästä sitä keltaista maalia pois - olin pinnallisesti vähän vihainen tästä huiputuksesta, mutta samaan aikaan tuntui kuin jyrkäle olisi nostettu rintani päältä ja pystyin hengittämään. Tämä ei ala-ikäisyyteni takia oikein johtanut mihinkään sen isompaan hoitokontaktiin mutta opin luottamaan terapeutteihin ja "psykoihin". 

Ennen tätä ainoa kokemukseni minkään mielenterveyden työntekijän kanssa oli koulun kuraattori, jolle ystävä oli puhunut minusta ja huolesta vointiani kohtaan. "Jouduin" hänen vastaanotolle ja ensin hän 30 minuuttia kertoo miten mikään ei poistu tästä huoneesta, kaikki jää meidän väliseksi ja miten voin puhua. Sanoin kaksi lausetta ja hän totesi että soittaa äidilleni. Luotto meni samantien, joten ystävien "pakotus" psykiatrille oli lopulta opettavainen kokemus ja pakotti nousemaan takaisin hevosen selkään.

Joku oikeasti jopa sanoi että olen "liian vaikea tapaus" hänen taidoilleen.

18-vuotiaana hakeuduin terapiaan, mutta aina kun sain kerrottua jollekkin menneisyyteni, minut pistettiin seuraavalle. Joku oikeasti jopa sanoi että olen "liian vaikea tapaus" hänen taidoilleen. Se oli erikoinen kommentti mutta otin sen silloin enemmänkin kohteliaisuutena. "En ihan turhaan ole ollut näin sekaisin". Sain lopetettua viiltelyn lähinnä sen takia miten isot jäljet siitä jäi. Mua ei haittaa arvet mutta en jaksanut sitä miten ihmiset tuijotti ja tuomitsi minua käteni takia. Viimeisin viilto oli 18-vuotiaana, nilkkaan ja syvyytensä takia ne näkyykin vieläkin. Tämän jälkeen asuin itsemurhayksiössäni, en nukkunut, tein tatskoja arpieni päälle, pelasin simssiä, katsoin sarjoja ja söin. En voinut hyvin ja sainkin sen aikaiselta terapeutilta masennuslääkkeet. 

Masennuslääkkeet auttoi pahimpaan oloon, mutta veivät myös kaikki huiput elämästä, ne hyvät sekä ne huonot. Lihosin 50kg alle puolessa vuodessa eikä tämä aikankaan helpottanut itsetuntoa, omakuvaa tai no, oloa. Kun repeää tuolla tavalla joka suuntaan se jättää elinikäiset traumat kehoon joista kärsin vielä tänäkin päivänä. 

Lue myös: Nyt puhutaan kiloista

Olen tässä yksiö-vaiheessa ollut masentunut yli kymmenen vuotta. Minulla on selkeät syyt ja tekijät taustalla, joten ei pitäisi kenellekkään olla epäselvää missä mennään. Kuitenkin jotta saan diagnoosin pitää minun lopettaa juominen. Kävin sitten samanaikaisesti AA-klinikalla, psykolla sekä vielä kun ihmeteltiin mistä kilot kertyy (mistäköhän), kävin myös ravitsemusterapeutilla. Kukaan ei keksinyt miksi lihosin, kunnes yksi yö luin haittavaikutuksia ja löysin useasti mainittuna nesteen kertymisen, ruokahalun nousun, painonnousun jne. Lopetin lääkkeet siihen. Isoin apu olooni oli vihaamani kokkikoulun loppuminen (valmistuminen) sekä Kauhajoelle muutto ja ns alusta aloittaminen.

"Lihosin 50kg alle puolessa vuodessa eikä tämä aikankaan helpottanut oloa"

Kävin kymmenen vuotta psykoilla jotka kysyivät vain "mitä kuuluu" kun suurinpiirtein vuodan ranteista verta heidän edessään. Kuraattorilla joka tuhoaa pohjan luottamukselle sekä seksuaaliterapeutilla joka kertoo että seksuaalisuus -käsitteeni on "ihan väärin" mutta ei kerro miten väärin? Olen aikalailla hoitanut itse itseni ja kun pääsin nykyiselle psykoterapeutilleni hän sanoi ettei ole törmännyt ennen näin vaikean menneisyyden kokeneeseen joka olisi näin hyvin itse itsensä korjannut. Ongelmat mitä en osannut itse korjata, korjaamme niitä psykoni kanssa.

Kuten puhuin Nyt puhutaan kiloista aiheessa, Kauhajoelle muutto oli käännekohta elämässäni. Alkoholin lopetus, arvoihin herääminen ja siihen astisen elämäni parhaan psykon saaminen - samalla opiskellen unelma-alaa keskellä luontoa teki todellakin hyvää. En tiedä mikä on salaisuus paranemiseen, onko sellaista edes. Osa syy oli masennuslääkkeet kun nostivat syvästä suosta, mutta päihteet vaikuttaa mielenterveyteen, ei pelkästään silloin kun niitä käytät vaan vielä päiviä tai jopa viikkoja sen jälkeen. Jos juot joka viikko - ne vaikuttaa päässäsi koko ajan. Olosuhteiden muutos oli iso tekijä ja sen energian löytäminen toteuttaa asioita elämässä mitkä antoi innostusta. 

"aina säilyy tietynlainen "herkkyys" sairaudelle"

En sano että asiat muuttui heti täydelliseksi, ekan 6kk jälkeen en pystynyt käymään koulussa aamuntunneilla ja aloin valvomaan joka toisen yön ja nukkumaan joka toisen. Mutta se on kaikki osa sitä pidempää prosessia missä otetaan askel kerrallaan eteenpäin. Nyt vaikeimmista ajoista on jo yli 7 vuotta enkä koe olevani vakavasti masentunut enää. Viimeisin "virallinen diagnoosi" taisi olla jopa ettei masennusta ole ollenkaan. Tiedän kyllä että tulen aina oireilemaan jotenkin, ja aina säilyy tietynlainen "herkkyys" sairaudelle - mutta muutoin koen olevani parantunut masennuksesta. On hyvin erilainen kokemus "kasvaa masennukseen" kun et tavallaan tiedä että sinussa on vikaa - tai tiedät muttet osaa suhteuttaa sitä. Kuin sitten sairastua masennukseen kun pystyt miettimään pakonomaisesti että "haluan takaisin sen mitä minulla oli". Minulle jokainen päivä ilman masennusta on tavallaan sellainen "Aa ompa tää kyl mukavaa - olimpa paskana joskus" tajuaminen. Sama kuin anemiani kanssa, sairastanut sitä koko ikäni mutta vasta kun sain rautinfuusion sain sellaisen "tältä pitäisi tuntua" haistattelun päivän ajaksi ja sit palattiin takaisin omaan normiin. En olisi ehkä halunnut tietää. 

Elämääni on isommilta osin varjostanut masennus tai muut mielenterveys - sekä syömishäiriöt ja ne ovat myös kouluttaneet musta hyvän kuuntelijan ja ongelmien ymmärtäjän. Olen haaveillut psykoterapeutin ammatista jo ylä-asteelta saakka mutta vasta 2020 lähdin sitä tavoittelemaan (kiitos masennuksen aiheuttamat rajoitukset elämässä - Lue koko juttu: Avoimeen yliopistoon). Siksi myös päätin nyt avata tämän oven elämääni täysin, on aika puhua psykoterapiasta.

Halusin kirjoittaa kiitokset kaikille heille jotka oli mun tukena teininä. En tiedä mitä olisi käynyt jos ei olisi ollut joitain jolle purkaa oloa, joku joka varmistaa että olen elossa ja vain antaa, vaikkei multa saanut varmaan yhtään mitään takaisin. Haluan puhua tästä koska mielenterveysongelmat pitää saada näkyväksi ja poistaa skismaa. Haluan toimia esimerkkinä siitä, että vaikka lähtökohdat olisi elämässä todella paskat - ja paskaa sataisi niskaan, aina voi nousta. Haluan nostaa aiheen esiin koska Suomessa tarvitaan aina psykoterapeutteja ja tähän ammattiin kouluttautuminen maksaa 20-60 000 euroa. Tällä hetkellä on menossa kampanja mikä toimii tämän ammatin opiskelun maksuttomuuden puolesta. Mielenterveysongelmat ei ole poistumassa meidän yhteiskunnasta. Ainoa tapa vaikuttaa on normalisoida avun hankinta, se että pääsee avun piiriin aikaisemmin kuin 6kk jonojen jälkeen ja että se apu on mahdollista myös vähävaraisille. 

Lue lisää aiheesta: Psykoterapian puolesta – Kansalaisaloite psykoterapiakoulutuksen muuttamisesta maksuttomaksi sekä Kansalaisaloite psykoterapiakoulutuksen muuttamisesta maksuttomaksi etenee eduskuntaan

#mielenterveysnäkyväksi #psykoterapianpuolesta

Kannata aloitetta täältä:
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/7206

#Psykoterapianpuolesta kirjoitukseni:

Taidenäyttely: Masennus

Alkoholisti, absolutisti, mikä lie

Kasvanut masennukseen - Ja sen yli

Masennuslääkkeet lihotti 50kg (tulossa)

Päätään nostava BED