Tajusin yksi päivä etten ole hirveästi avannut mielenterveysasioita blogissani. On jännä miten olen halunnut ja tajunnut jakaa joitain niin pieniä ja arkisia asioita täällä itsestäni, näyttää esimerkkiä miten myös puiset hammasharjat ovat yhtä tehokkaita tai miksi en käytä meikkiä, mutta en ole tajunnut puhua siitä elefantista joka on varjostanut minua koko elämäni. Masennuksesta. Aihe on pitkä, joten malttia.
Nimesin tekstin "Kasvanut masennukseen" koska en muista ajanjaksoa elämässäni, lapsuudessani kun en olisi ollut masentunut. Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön takia muistini on "heikko niinkuin jäinen keli" mikä toki rajoittaa muistojen määrää. Koin traumaattisia asioita hyvin nuorella iällä kun isäni katosi teille tuntemattomille ollessani vain 6-vuotias. Ala-asteella oireilin masennusta isäni lähdön sekä esimerkiksi koulukiusaamisen takia, mutta opettajille olin vain näsäviisas tai laiska. Näin uskoin itsekin, en jaksanut koulua ja pojat haukkui läskiksi - olin siis vain laiska läski.
"en jaksanut koulua ja pojat haukkui läskiksi - olin siis vain laiska läski"
En usko että kellään oli tuolloin ysärin lopussa/2000-luvun alussa oikein tutkaa edes näille asioille. Nykyään onkin paljon puhuttu miten esim ADHD lapset ovat saaneet paskan maineen aina kouluissa vaikka kyse ei ole ollut heidän "haitallisesta piirteestä" vaan käytöksen takana on ollut legit syy. Nykyään tiedetään enemmän ja moni varmaan katsoisi minunkin menoa ja toteaisi että tämä lapsi tarvitsee apua.
No, ilman apua tämä tilanne ei johtanut mihinkään muuhun kuin emo-skidiin joka alkoi lääkitä oloaan viiltelyllä sekä alkoholilla. Löysin keinon paeta todellisuutta, oloani, arkeani, kaikkea sitä mitä masennus oli varjostanut jo vuosia ja käytin tilaisuuden hyväksi. Voit lukea aiheesta lisää: Alkoholisti, absolutisti, mikä lie
Voin vain kuvitella miten ärsyttävää ryyppyseuraa välillä olin: Vedin aina pään täyteen, raivosin "Kuka on juonut mun viinat" ja periaate oli että pää pitää saada niin sekaisin kuin vain mahdollista. Koska en oikein osannut käsitellä oloani muulla tavoin ja yritin pitää kulisseja yllä arjessani, oli aika perus että avauduin kännissä sitten asioista tutuille, tuntemattomille ja kelle vaan joka sattui röökille samaan aikaan purkaukseni kanssa. Tehtiin typeriä ja itsetuhoisia asioita koska tavoite oli usein kuolla. Hyvin simppelisti. Sekakäyttöä ja randomien mukaan lähtöä. Yritin itsemurhaa useita kertoja, joskus vakavasti, joskus en onnistunut koska en päässyt kiipeämään sillan kaiteen yli kun toisessa kädessä oli pullo viinaa ja toisessa rööki - joten naurahdin ja jätin myöhemmälle.
Asia mitä masennukseni ei tajunnut huomioida elämässäni plussana oli se, että minulla oli ala-asteen kiusaamisten jälkeen ylä-asteella aika laajakin kaveripiiri, on yhä. Parhaan ystävän kanssa ollaankin tunnettu 2-vuotiaasta asti, koulukavereita kuoriutui useampi ja ylä-aste toi mukanaan lisää. Erilaiset ryyppyporukat ja hengausporukat koostui 10-30 nuoresta joiden kaikkien kanssa oli jollain tasolla ystäviä. Silloin silti tuntui että oli niin yksin - Mikä kyllä piti myös paikkaansa koska en saanut tarvittavaa apua masennukseeni.
Yhdessä kaveriporukassa oli nuoria jotka näkivät etten voi hyvin. Jotka pelkäsivät puolestani. Nämä ystävät veivät teräni tai puhuivat kanssani kun osuin syvälle ja puhuivat minut tyrehdyttämään vuodon. He kuuntelivat itkujani, haluani kuolla, itsemurhayrityksiä ja aina jaksoivat olla tukena. Eivät varmaan nähneet vaihtoehtoa, koska jos eivät olisikaan paikalla, mitä tekisin?
Tämä on ollut varmasti uskomattoman raskas taakka 16-vuotiaille nuorille. Ja olen pahoillani aiheuttamasti draamasta, pelosta ja kaikesta. Meni vuosia ennenkuin näistä ystävistä yhä elämässäni olevat oppi avautumaan myös minulle, että en ole enää rikki ja kestän sen. Ettei ystävyytemme ole enää yksisuuntainen vaan haluan sen tasapainoiseksi. "Valita mulle, ihan sama mistä!"
Nämä ystävät raahasivat minut psykiatrille juttelemaan. Tai oikeastaan he kertoivat historiani ja tilanteeni tälle ihmiselle ja muistan vain raapineeni lyijykynästä sitä keltaista maalia pois - olin pinnallisesti vähän vihainen tästä huiputuksesta, mutta samaan aikaan tuntui kuin jyrkäle olisi nostettu rintani päältä ja pystyin hengittämään. Tämä ei ala-ikäisyyteni takia oikein johtanut mihinkään sen isompaan hoitokontaktiin mutta opin luottamaan terapeutteihin ja "psykoihin".
Ennen tätä ainoa kokemukseni minkään mielenterveyden työntekijän kanssa oli koulun kuraattori, jolle ystävä oli puhunut minusta ja huolesta vointiani kohtaan. "Jouduin" hänen vastaanotolle ja ensin hän 30 minuuttia kertoo miten mikään ei poistu tästä huoneesta, kaikki jää meidän väliseksi ja miten voin puhua. Sanoin kaksi lausetta ja hän totesi että soittaa äidilleni. Luotto meni samantien, joten ystävien "pakotus" psykiatrille oli lopulta opettavainen kokemus ja pakotti nousemaan takaisin hevosen selkään.
Joku oikeasti jopa sanoi että olen "liian vaikea tapaus" hänen taidoilleen.
18-vuotiaana hakeuduin terapiaan, mutta aina kun sain kerrottua jollekkin menneisyyteni, minut pistettiin seuraavalle. Joku oikeasti jopa sanoi että olen "liian vaikea tapaus" hänen taidoilleen. Se oli erikoinen kommentti mutta otin sen silloin enemmänkin kohteliaisuutena. "En ihan turhaan ole ollut näin sekaisin". Sain lopetettua viiltelyn lähinnä sen takia miten isot jäljet siitä jäi. Mua ei haittaa arvet mutta en jaksanut sitä miten ihmiset tuijotti ja tuomitsi minua käteni takia. Viimeisin viilto oli 18-vuotiaana, nilkkaan ja syvyytensä takia ne näkyykin vieläkin. Tämän jälkeen asuin itsemurhayksiössäni, en nukkunut, tein tatskoja arpieni päälle, pelasin simssiä, katsoin sarjoja ja söin. En voinut hyvin ja sainkin sen aikaiselta terapeutilta masennuslääkkeet.
Masennuslääkkeet auttoi pahimpaan oloon, mutta veivät myös kaikki huiput elämästä, ne hyvät sekä ne huonot. Lihosin 50kg alle puolessa vuodessa eikä tämä aikankaan helpottanut itsetuntoa, omakuvaa tai no, oloa. Kun repeää tuolla tavalla joka suuntaan se jättää elinikäiset traumat kehoon joista kärsin vielä tänäkin päivänä.
Lue myös: Nyt puhutaan kiloista
Olen tässä yksiö-vaiheessa ollut masentunut yli kymmenen vuotta. Minulla on selkeät syyt ja tekijät taustalla, joten ei pitäisi kenellekkään olla epäselvää missä mennään. Kuitenkin jotta saan diagnoosin pitää minun lopettaa juominen. Kävin sitten samanaikaisesti AA-klinikalla, psykolla sekä vielä kun ihmeteltiin mistä kilot kertyy (mistäköhän), kävin myös ravitsemusterapeutilla. Kukaan ei keksinyt miksi lihosin, kunnes yksi yö luin haittavaikutuksia ja löysin useasti mainittuna nesteen kertymisen, ruokahalun nousun, painonnousun jne. Lopetin lääkkeet siihen. Isoin apu olooni oli vihaamani kokkikoulun loppuminen (valmistuminen) sekä Kauhajoelle muutto ja ns alusta aloittaminen.
"Lihosin 50kg alle puolessa vuodessa eikä tämä aikankaan helpottanut oloa"
Kävin kymmenen vuotta psykoilla jotka kysyivät vain "mitä kuuluu" kun suurinpiirtein vuodan ranteista verta heidän edessään. Kuraattorilla joka tuhoaa pohjan luottamukselle sekä seksuaaliterapeutilla joka kertoo että seksuaalisuus -käsitteeni on "ihan väärin" mutta ei kerro miten väärin? Olen aikalailla hoitanut itse itseni ja kun pääsin nykyiselle psykoterapeutilleni hän sanoi ettei ole törmännyt ennen näin vaikean menneisyyden kokeneeseen joka olisi näin hyvin itse itsensä korjannut. Ongelmat mitä en osannut itse korjata, korjaamme niitä psykoni kanssa.
Kuten puhuin Nyt puhutaan kiloista aiheessa, Kauhajoelle muutto oli käännekohta elämässäni. Alkoholin lopetus, arvoihin herääminen ja siihen astisen elämäni parhaan psykon saaminen - samalla opiskellen unelma-alaa keskellä luontoa teki todellakin hyvää. En tiedä mikä on salaisuus paranemiseen, onko sellaista edes. Osa syy oli masennuslääkkeet kun nostivat syvästä suosta, mutta päihteet vaikuttaa mielenterveyteen, ei pelkästään silloin kun niitä käytät vaan vielä päiviä tai jopa viikkoja sen jälkeen. Jos juot joka viikko - ne vaikuttaa päässäsi koko ajan. Olosuhteiden muutos oli iso tekijä ja sen energian löytäminen toteuttaa asioita elämässä mitkä antoi innostusta.
"aina säilyy tietynlainen "herkkyys" sairaudelle"
En sano että asiat muuttui heti täydelliseksi, ekan 6kk jälkeen en pystynyt käymään koulussa aamuntunneilla ja aloin valvomaan joka toisen yön ja nukkumaan joka toisen. Mutta se on kaikki osa sitä pidempää prosessia missä otetaan askel kerrallaan eteenpäin. Nyt vaikeimmista ajoista on jo yli 7 vuotta enkä koe olevani vakavasti masentunut enää. Viimeisin "virallinen diagnoosi" taisi olla jopa ettei masennusta ole ollenkaan. Tiedän kyllä että tulen aina oireilemaan jotenkin, ja aina säilyy tietynlainen "herkkyys" sairaudelle - mutta muutoin koen olevani parantunut masennuksesta. On hyvin erilainen kokemus "kasvaa masennukseen" kun et tavallaan tiedä että sinussa on vikaa - tai tiedät muttet osaa suhteuttaa sitä. Kuin sitten sairastua masennukseen kun pystyt miettimään pakonomaisesti että "haluan takaisin sen mitä minulla oli". Minulle jokainen päivä ilman masennusta on tavallaan sellainen "Aa ompa tää kyl mukavaa - olimpa paskana joskus" tajuaminen. Sama kuin anemiani kanssa, sairastanut sitä koko ikäni mutta vasta kun sain rautinfuusion sain sellaisen "tältä pitäisi tuntua" haistattelun päivän ajaksi ja sit palattiin takaisin omaan normiin. En olisi ehkä halunnut tietää.
Elämääni on isommilta osin varjostanut masennus tai muut mielenterveys - sekä syömishäiriöt ja ne ovat myös kouluttaneet musta hyvän kuuntelijan ja ongelmien ymmärtäjän. Olen haaveillut psykoterapeutin ammatista jo ylä-asteelta saakka mutta vasta 2020 lähdin sitä tavoittelemaan (kiitos masennuksen aiheuttamat rajoitukset elämässä - Lue koko juttu: Avoimeen yliopistoon). Siksi myös päätin nyt avata tämän oven elämääni täysin, on aika puhua psykoterapiasta.
Halusin kirjoittaa kiitokset kaikille heille jotka oli mun tukena teininä. En tiedä mitä olisi käynyt jos ei olisi ollut joitain jolle purkaa oloa, joku joka varmistaa että olen elossa ja vain antaa, vaikkei multa saanut varmaan yhtään mitään takaisin. Haluan puhua tästä koska mielenterveysongelmat pitää saada näkyväksi ja poistaa skismaa. Haluan toimia esimerkkinä siitä, että vaikka lähtökohdat olisi elämässä todella paskat - ja paskaa sataisi niskaan, aina voi nousta. Haluan nostaa aiheen esiin koska Suomessa tarvitaan aina psykoterapeutteja ja tähän ammattiin kouluttautuminen maksaa 20-60 000 euroa. Tällä hetkellä on menossa kampanja mikä toimii tämän ammatin opiskelun maksuttomuuden puolesta. Mielenterveysongelmat ei ole poistumassa meidän yhteiskunnasta. Ainoa tapa vaikuttaa on normalisoida avun hankinta, se että pääsee avun piiriin aikaisemmin kuin 6kk jonojen jälkeen ja että se apu on mahdollista myös vähävaraisille.
Lue lisää aiheesta: Psykoterapian puolesta – Kansalaisaloite psykoterapiakoulutuksen muuttamisesta maksuttomaksi sekä Kansalaisaloite psykoterapiakoulutuksen muuttamisesta maksuttomaksi etenee eduskuntaan
#mielenterveysnäkyväksi #psykoterapianpuolesta
Kannata aloitetta täältä:
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/7206
Pohdiit tuohon alkuun, jotta olet puhunut täällä "puisista hammasharjoista" ja muista pienemmistä asioista kuin elämääsi varjostaneesta "elefantista". Uskon sen olevan aika luonnollista. Moni ei avaudu julkisesti näin henkilökohtaisesta asiasta kuin mielenterveys koskaan. Hienoa, että kirjoitat aiheesta ja siten varmasti vertaisautat vastaavien asioiden kanssa painivia.
VastaaPoistaSe on muuten jännä juttu kuinka varhaislapsuuden ja lapsuuden traumat eivät pyyhkiydy pois vaikka myöhemmässä elämän vaiheessa tulee hyviä kokemuksia niiden päälle. Aikaisemmat kokemukset ja niiden vaikutukset vain pysyvät siellä sitkeästi. Joskus oletuksina ja opittuina asioina.
Uskon, että voima korjata itsemme on meissä sisällämme. Itse tiedämme parhaiten mitä meissä on ja voiman avulla voimme sitä korjata. Terapeutit jne. muut ihmiset voivat jeesata ja peesata, mutta muutos asuu meissä. Oli sitten kyse mielenterveydestä tai ihan mistä asiasta vain.
Hienoa, että kirjoitit!
Kiitos! Kyllä, eihän se terapiakaan toimi jos ei ole valmis ottamaan apua vastaan ja halua parantua!
PoistaMasennus ja itsetuhoiset ajatukset ovat aika vaikea aihe, josta harva haluaa avautua. Myös psykologille tai psykiatrille pääsemisen vaikeus (tai maksullisuus) voivat olla esteenä siihen, että apua halutaan hakea. Turhan usein ihmiselle määritetään masennuslääkkeitä syventymättä hänen ongelmaansa lainkaan. Jotenkin tuntuu, että Suomessa ilman lääkitystä ei edes pääse eteenpäin. Jos ei suostu lääkkeisiin, eteneminen on mahdotonta.
VastaaPoistaOlen itsekin kerran kieltäytynyt lääkityksestä, koska se oli tarjottu heti kättelyssä. Luonnollisesti en päässyt eteenpäin. Voisin sanoa, että työstän asiaa edelleen. Alkuperäisestä traumaattisesta tapahtumasta on juuri tullut 30 vuotta täyteen.
Tärkeä aihe! Arvostan rehellistä, raadollistakin otetta, joka oikeasti tuo hyvin silmille sen, millaista masentuminen ja masennus pahimmillaan on. Se ei ole vain tunne, ettei nyt vaan huvittaisi. Luulen, että moni voi saada tästä vähän perspektiiviä.
VastaaPoistaOlen entisen työni kautta kohdannut useita masentuneita nuoria ja niin heidän kuin tämän sunkin postauksen pohjalta mua jotenkin alkaa usein suututtamaan ne aikuiset sen nuoren ympärillä. Ei vanhemmat ja läheiset vaan ammattilaiset. Liian usein tuntuu siltä, että nuorten masennusta vähätellään, se ohitetaan tai laitetaan nuoruuden myllerrysten piikkiin. Sitten on myös niitä aikuisia, jotka eivät välitä ja niitä jotka eivät vain osaa tilannetta hoitaa tai käsitellä. Koulut tavoittavat suurimman osan nuorista, joten erityisesti koulumaailmassa toimivilta aikuisilta toivoisin valppautta, tilannelukutaitoa, osaamista ja ymmärrystä niiden nuorten suhteen, jotka kärsivät masennuksesta.
VastaaPoistaYsärin lopulta tähän päivään tietynlainen tutka on ehkä kehittynyt, mutta oman kokemukseni mukaan edelleen ihan liian moni nuori jää ilman apua, ei tule kuulluksi tai nähdyksi.
Hieno kirjoitus arasta aiheesta. Vertaistuki on internetin paras puoli. Jos joku nuori tämän lukee ja saa uskoa tulevaan, niin teksti on tehnyt jo todella paljon.
VastaaPoista