Havukettu ry on perustettu.

Moi. Mä halusin kertoa teille pitkäaikaisesta unelmasta.
Matkasta, joka on alkanut vuosikymmen sitten.
Koska yhdistys Havukettu ry - on nyt virallisesti toiminnassa.

Olen ollut lapsesta saakka todella eläinrakas ihminen. Perinteisesti perheemme kissa oli ensikosketus eläinten sielunmaisemaan ja vaikka kaupungin kasvatti olenkin, vietimme sukulaisilla ja heidän metsissä nuoruusvapaat - kuten pitkät pätkät kesällä ja talven lomia.

Hyväntekeväisyys toiminta starttasi vuonna 2004 WWF:n Panda-agenttina. Olin todella ylpeä nelosluokkalainen kun liikuin esitteiden kanssa pitkin kotiseutua, tuntui hyvältä tehdä jotain hyvää eläinten hyödyksi - sekä lapselle tietenkin oli kiva motivaatio se merch mitä tulisi saamaan jos saa paljon lahjoittajia. En muista enää mitä pisteilläni ostin, mutta varmaan jonkun lumileopardi pehmon!

Päädyin WWF:n tiloihin toistamiseen kun vuonna 2018 kävin öljyntorjuntajoukkojen peruskoulutuksen ja myöhemmin erikoistuin öljynneiden eläinten pelastustiimiin. Öljykatastrofin sattuessa olen taisteluvalmiudessa auttamaan lintuja ja meriä.

Tiesin että tulevaisuuteni on tehdä jotain hyvää eläimet ja luonto mielessä ja lähdin kouluttautumaan eläintenhoitajan ammattiin vuonna 2013 Etelä-Pohjanmaalle. Muutin sinne yksin, autottomana kolmen kissani kanssa vain sillä päämäärällä, että valmistun unelma-alalleni. Koulu ja asuinympäristö opetti minulle henkilökohtaisessa elämässäni paljon erilaisten kokemuksien kautta, mutta kuitenkin myös paljon eläinalasta. Etelä-Pohjanmaan maatalouspainottumisesta sekä siitä, että alueen eläintenhoitajat valmistuu turkistarhoille - ei eläintensuojeluun. Pidin ajatusta käsittämättömänä ja kun turkislobbausta tehtiin meille oppituntina myös koulussa ilman vastapuolen argumentteja, tiesin että tulevaisuuteni on ajaa näitä tahoja alas.

Sen ajan "unelma ajatukseni" oli pelastaa turkistarhakettu ja käydä sen ketun kanssa Suomen eläintenhoitaja kouluissa puhumassa eläintenoikeuksista. Näyttää heille, mitä eläintä siellä häkissä pidetään. Ajatus on nykyään absurdi ja romantisoitu - mutta se pitää sisällään sen palon, mikä eläintenhoitajana sisälläni kasvoi. Halu oli saada eläimet pois ikävistä oloista, pois häkeistä ja vapauteen. Tällöin kärsin myös kovasta maailmantuskasta mikä ei helpottanut oppiessani lisää ja lisää eläintenoikeuksista. Haave oli aina perustaa valmistumisen jälkeen kotieläinpiha. Se oli ainoa eläintenpito muoto mitä silloin tiesin. 

Näihin aikoihin Eläinsuojelukeskus Tuulispää oli alkanut rantautumaan ihmisten tietoisuuteen, minullekkin ystäväni kautta ja se avarsi niin omaani, mutta myös tuhansien Suomalaisten käsitystä eläinten pidosta, eläinten asemasta ja uursi kivijalan eläinsuojelutyöhön Suomessa. Jossain taustalla Tuulispää - eläinalan mekka, toi toivoa toisenlaisesta ajattelusta. Se vahvisti sitä ettei omat ajatukset pelastetuista turkisketuista olleet hulluja, vaan jopa toivottuja. Ja että samanmielisiä ihmisiä on Suomessa - paljonkin.

Olin masentunut lapsi, teini ja nuori aikuinen ja kävin läpi henkilökohtaisessa elämässä rankkoja asioita. Näihin keskittyminen, käsittely ja parantelu on ollutkin ensisijaisia nuoressa elämässäni jotta olen pääsy tähän pisteeseen missä nyt olen, koulutettu kokemusasiantuntija sekä sosionomi-opiskelija. Kuitenkin aina, pahimman masennuksenikin aikaan taustalla oli palo auttaa heitä kenen ääniä emme ota huomioon. Muistan hämärästi jo ylä-asteella miettineeni kasvisyöntiä, mutta masennuksen takaa ei ollut tilaa tai mahdollisuutta haaveiluun tai itsensäkehittämiseen.

Unelman toteutukseen lähtemisessä usein kompastuskiveksi muodostui tilan puute. Asuin valmistumisen jälkeen taas Tampereella. Minulla ei ollut autoa tai ajokorttia joten muut kuin kaupungit ei tuntuneet hyviltä ratkaisuilta ja muut mielenkiinnon kohteet vei mukanaan. Nekalan puutalo elämää vallitsi nyrkkeily, kirjojen kirjoittaminen, taide, kevyt yrityksen perustaminen, hanttihommat ja rakkauden etsintä. Kuitenkin aina sillä ajatuksella omasta paikasta. "Sitten kun" tuli liiankin tutuksi ajatukseksi. Suunnittelin paikkaa jota ei tulisi minulla olemaan vielä vuosiin. Vuosikymmeniin. Elämän ohella pidin eläinalani lähellä. Syvensin osaamistani erilaisilla kursseilla sekä toimien vapaaehtoisena mm. Oikeutta Eläimille ja Animalia (& Animalian lehtiryhmä) järjestöissä. Myös ajatus omasta yhdistyksestä nosti päätään, mutta päätin hakea ensin enemmän kokemusta alaltani. Eläintenhoitajan-bingosta sain ruksittua perus lemmikki- ja maatilaeläinten lisäksi mangustit, ketut, poron, piikkisian, wallabit ja agutit hoidettavien eläinten listalta. Kävin keräämässä työkokemusta eläinhoitoloista, eläinlääkäriasemilta sekä perus eläintenhoidon parista erilaisissa paikoissa - aina rakastaen alaa minkä olin vuosia sitten valinnut.

Kirjoittamisen ja taiteen tekemisen ohella alkoi herätä kysymys, kuinka paljon voisin toteuttaa haavettani, ennenkuin olisi fyysiset tilat minne pelastaa eläimiä? Voisinko opiskella enemmän? Voisinko hakea osaamiskokemusta enemmän Suomesta sekä ulkomailta? Pystyisinkö jo toteuttamaan ammattitason koulutusta eläimisistä, ja itseasiassa olisiko minulla jopa nyt eniten aikaa näihin asioihin, kun ei ole ruokittava suita kotona? Voisinko perustaa yhdistyksen, jo nyt?

Isot kysymyksen johti toimiin. Kirjoitin vuonna 2019 hakemuksia erilaisiin kansainvälisiin eläinsuojiin, kunnes maailmalle järisyttänyt kovid kuitenkin pisti stopin tämän tapaisille ajatuksille pariksi vuodeksi ja näin elämä valui eteenpäin.

Vuonna 2022 kuitenkin havahduin suunnitelmiini ja siihen, että aika on taas ottanut itsensä kiinni. Nyt voisi taas matkustaen toteuttaa haaveita. Lähetin 11 hakemusta erilaisiin kansainvälisiin kettu-rescue paikkoihin toivoen että joku pystyisi ottamaan minut oppipojakseen. Osa viesteistä tuli bomerangina takaisin viallisten sähköpostien takia ja osalla ei ollut tiloja ollenkaan. Jatkoin yhteyden ottoja ja samalla etsin töitä ja työkokemuksia Suomesta.

Tampereella asuminen ja luonnon vähäisyys kävi koko ajan raskaammaksi. Etelä-Pohjanmaalla asuessa vihastutti eläintenoikeuksien puute, mutta luontosuhde pääsi kasvamaan. Ympärillä oli (toki paljon peltoa) mutta myös metsiä ja luonnonsuojelualueita. Hiljaisuus ja metsät paransi. Kun sitten muutin takaisin ja olin vanhempieni kanssa parvekkeella Tampereen Turtolassa, kuulin kovan metelin ja kysyin että "mikä tuo ääni on?", mihin ääneen tottuneet vanhemani totesivat sen olevan Hervannan valtaväylä. Humiseva ääni mitä en itsekkään ennen kuullut kaikui nyt erityisen kovalla, koska olin päässyt maistamaan hiljaisuutta ja sitä miten tälläinen ääniherkkä rentoutui. Tiesin, että lähtö Tampereelta olisi joskus tiedossa.

Tämän jälkeen on kaikki lähimetsien tuhot ollut koko ajan tuskaisempaa katsottavaa. Valtateiden ja opiskelija-asuntojen edestä kaadetaan sitä pientä puuplänttiä mitä Tampere vielä pitää sisällään. Halutaan kaataa Kaupin puita ja nyt Lempäälääkin. Jano suojella metsiä on ottanut asemaa eläintenoikeuksien rinnalla. Mitä hyötyä on pelastaa eläimiä, jos niiden kodit on tuhottu?

Vuonna 2024 olin töissä Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä. Paikka, johon olisin voinut vain villimmissä unelmissani päästä töihin oli nyt osa sielunmaisemaani. Nämä eläimet niin tärkeitä ja työympäristö kultaa. Paikka, missä olen mieluusti töissä loppuelämäni ajan ja ajanjakso minkä tulen muistamaan lämmöllä elämäni lopputaipaleeni ajan. 

Tuulispäästä sain myös ammoisan kasan kokemusta, merkitystä ja inspiraatiota - mikä vei mieleni takaisin tuohon Etelä-Pohjanmaalla syntyneeseen Jowiin. Mietin tuota paikkaa mistä olen haaveillut ja mitä olen suunnitellut 11 vuotta. Miten paljon tärkeämmältä se tuntuikaan nyt, kun olen saanut näin paljon kokemusta elämääni. Milloin on se hetki tehdä ensi askeleet? Minne sen tulen perustamaan? Tai koska? Ainakin se oli varmaa, tuo haaveilu ei ollut unohdettua tai hetken huumaa. Paikka tuntui jo luodulta pääni sisällä, muovattuna yli vuosikymmenen ajan omaan muotoonsa. 

Olin ollut Tuulispäässä kuukauden töissä, kun puhelimeni kilahti. Yksi vanhaan meiliin menneistä sähköpostiviesteistä oli jotenkin ongittu päivitettyyn osoitteeseen ja sain vastauksen USA:sta. They would love to have me. 

Alkoi vuoden kestänyt suunnittelu, vuoropuhelut, aikataulujen sopiminen sekä budjetin kerääminen. Lähdin kesällä 2025 sosionomi-pääsykokeiden jälkeen Minnesotaan Save a Fox Rescuelle oppipojaksi (oppihenkilöksi?) pariksi viikoksi minkä perään tein vielä itselleni henkilökohtaisesti tärkeän roadtripin kolmen osavaltion läpi yksin Detroittiin imemään kaiken fangirlin irti Eminem-rakkaudestani. Kaikista matkustuskohteista on täällä blogissa lisää.

Saveafoxilla oli noin 30 kettua mutta myös muita eläimiä. Sain hoitaa niinkutsuttujen peruskettujen lisäksi harmaakettuja, hiekkakettuja, minkkejä, kanadannäätiä, kojootteja, vaippasakaaleja ja saimpa tuttavallisen puraisun rengashäntämakiltakin. "Interninä" sain olla työntekijöiden mukana ja hoitaa aamulääkinnät ja muut isomman vastuun hommat myös. Minnesotassa tapahtui paljon, valitettavasti paikan omistaja ja eläinoikeustyön legenda Mikayla Raines menehtyi ja jätti jälkeensä paljon kaipausta ja surua. Hänen taistelu eläintenpuolesta alkoi lapsuudesta ja jatkui kuolemaan saakka. Hänen perhe ja työntekijät aikovat jatkaa Saveafoxin toimintaa ja tärkeää eläinoikeustyötä minkä Mikaylan aloitti ja perusti Minnesotassa. 

Ennen lähtöäni, tein kuitenkin jotain tärkeää.

Otin ensimmäisen askeleen kohti tuota unelmaa.
Toukokuussa 2025 perustettiin eläin- ja luonnonsuojelu-yhdistys: Havukettu ry

Ja näin alkoi meidän tarinamme. Se on lähtenyt lapsuudenpalosta, unelma-ammattiin ja tähän päivään. Kokemusasiantuntijana puhun siitä, miten tärkeää unelmat ovat. Ja kaiken henkiökohtaisen elämäni kamppailun aikana jaksoin aina unelmoida, tästä. Havukettu ry:ssä yhdistyy henkinen palo näiden asioiden äärelle ja niistä voit lukea kotisivuiltamme enemmän. Mutta näin tämä kaikki alkoi.

Jos haluat tietää kaiken jo nyt heti, tutustu kotisivuihimme. 

www.havukettu.fi ja verkkokauppa holvi.com/shop/havukettu
Instagram: havukettu.rescue
Tiktok: havukettu.rescue
Facebook: Havukettu

Jos olet maltillinen, kerron täälläkin lisää myöhemmin. 
Voit jo liittyä kannatusjäseneksi täältä ja jos haluat liittyä Discord kanavalle missä ilmaisia luentoja ja tiedot tapahtumista, sinne pääset täältä. 

- jowi

Eläintenhoidon toinen puoli

Lepää rauhassa, Osku </3

Rankin puoli eläintenhoitajan työssä on rakkaiden eläinystävien jatkuva menetys. Kyllä, työssä meillä on perus sähköpostienkirjoitus työtä etuoikeutetumpi asema huolehtia ihanista vekkuleista eläimistä, kehen tutustumme ja ketkä tutustuu meihin. Päivän aikana saatat kumahtaa selällesi vuohi-kilin leikkisästä puskusta, todistaa hevosten irrottelua laitumella pitkän talven jälkeen tai saada kukon niskaasi hengaamaan siivotessa. He ovat mukana jokapäiväisessä elämässäsi ja mietit heitä pakosti myös vapailla, myös ollessasi poissa.
Jos on sairauksia, vaivoja ja kolotuksia, mietit mikä tilanne on kun palaat. Jollain on tulossa isompi eläinlääkärikäynti, mistä mietit näetkö heitä enää koskaan. Sekä tietty muiden kuin lemmikkieläinten kohdalla, kun tiedossa olevat "hoitokeinot" on usein vaan pois nukutus - mietit osataanko tätä tärkeää eläintä auttaa? Voidaanko edes kokeilla?

Eläintenhoitajan työ menee ääripäästä toiseen. Saamme rakastaa täysillä ja kokea paljon kiitollisuutta kun katseemme osuu muihin elollisiin ja varmistaa heidän hyvinvointiaan mutta samalla joudumme sanomaan hyvästejä. Joudumme odottamaan kuulumisia eläinlääkäristä vain kuullaksemme ettei sieltä selviydytty. Aina emme myöskään saa sanoa hyvästejä vaan loppu voi tulla yllättäenkin, usein se tuleekin. Kulman takaa nopeasti ja viiltäen.

Kuinka moni suree työssään samalla tavalla kuin hoitoala? Ihmisiä ja eläimiä hoitavat tietävät kokemuksesta mitä on menettää jatkuvasti, samalla yrittäen estää kylmettymisen. Että jaksaa antaa itsensä tuntea vaikka tietää että se sattuu sitä enemmän.

Joskus sitä miettii, että olisi helpompaa varmaan myydä dna liittymiä, jakaa sitä yöpostia tai leipoo pizzaa kotipizzassa kuin olla näinkin läsnä kuoleman kanssa kuin mitä eläintenhoitajana on. Mutta samalla se on kaksisuuntainen tie, koska olemme läsnä menetyksen kanssa, se tarkoittaa että olemme läsnä elämän kanssa. Emme surisi, jos emme ensin olisi saanut tuntea heitä. Hoitaa ja leikkiä.

Vaikka menetämme, en usko että yksikään eläintenhoitaja vaihtaisi versioon missä ei tuntenut Oskua. Tai muita hoidokkejaan. Sellaista versioo minusta ei ole, joka ei olisi tuntenut ja vaikuttunut eläinystävien elämästä.

Tämän kirjoituksen on kuvittanut Osku. Eläinsuojelukeskus Tuulispään vanha pappa villisika, joka nukkui pois 7.4.2025. Lepää rauhassa rakas. Kiitos että sain sut tuntea ja sinua hoitaa.