Haku

heinäkuuta 29, 2021

Heippa Nuijatie

"Minun tieni ovat etsijän teitä.
Onneton, ken mua seuraa!
Ma olen huono opas.
Käy tieni kautta harhain.
On kotiin jäädä parhain
jokahisen, jolla koti on.
Mun kotini on siellä, missä taivaan tähdet tuikkii."
- Eino Leino - Minun tieni -

Vuodet 1993-2002 asuin Nuijatiellä, Tampereen Viialassa. Nämä talot puretaan pian ja halusin hetkeksi uppoutua tuonne kotikulmille.

Kävimme kesäkuussa Jn kanssa kävelemässä todella tärkeän reitin. Kävelimme Jankan Lidliltä, sinisen sillan kautta Messukylän ala-asteelle. Tästä Tuomiokirkon eteen istahtamaan ja golf kentän kautta Turtolaan. Tästä omakotitalo-alueen poikki lapsuuteni kerrostaloihin Nuijatielle. Reitillä on paljon muistoja koulumatkoista, liikkatunneista ja myös synkemmistä hetkistä (Lue myös: Kasvanut masennukseen). Oli tärkeää ja yhtyettä lisäävää jakaa nämä paikanpäällä puolisolle. Todella idyllistä ysärilapsen elämää.


Pääkohteemme oli Nuijatie 31. Kuvassa takana oleva tummankeltainen talo oli kasvupaikkani. Minulla oli ihana, lähes samanikäinen naapuri jonka kanssa leikimme, toisellakin puolen ystäviä ja jopa äitini pikkuserkku - itseni ikäinen ystävä kenen kanssa yhä olemme ystäviä, kaikki samassa talossa. Pihalla oli iso nurtsi missä kaikki pihan lapset leikki. Joskus piilosta, joskus vesialtaassa leikkejä ja joskus kiipeiltiin puihin. 

Itse talohan oli rakennettu ilman perusteita, tarkoittaen sitä että rakennus on uponnut jonkinverran maan alle, aiheuttaen kosteusongelmia sekä hometta. Asuimme alimmassa kerroksessa ja nämä ongelmat kyllä näkyi terveydessä. Muistan miten leijuin ystäville koulussa että "mullapa onki aina yskä" - koska homeyskä onkin niin leijumisen arvoinen rehentely. 


Tapasin pihan hiekkalaatikolla parhaan ystäväni, kenen kanssa olemme olleet ystäviä 2-vuotiaasta asti, kohta siis 26 vuotta. Ei voi moni kyllä samaa sanoa! Hän asui viereisessä vaalean keltaisessa talossa, missä asui myös toinen ystäväni kenen kanssa olemme myös yhä ystäviä. Paljon jäänyt ihmisiä tältä alueelta. Parhaan ystäväni kanssa kerran karkasimme kotoa, koska hän halusi näyttää tarhansa minulle. Oli koko naapurusto ollut meitä etsimässä ja kun pyysivät hyppäämään kyytiin että veisivät meidät takaisin kotiin - emme nousseet tuntemattomien kyytiin ja vain totesimme tämän auttajille. 

Vierailullamme jo purettu leikkikenttä herätti kyllä paljon muistoja, paikka minne liittyy paljon tuntemuksia tulee olemaan vuoden päästä jonkun uuden, modernin ja korkean kerrostalon alla. Ulkoasu ei tule olemaan vain "tummankeltainen" vaan varmaan jotain nykyistä arkkitehtuuria, esim Torni-hotellin lailla keskeneräisen näköinen työmaa tai Turtolan kulman uudet talot muovipleksiparvekkeineen. Kamalaa aikaa arkkitehtuurissa elämme - ainakin noin visuaalisesti puhuttuna.

Alueella on myös todella rikas luonto (suoalue) ja esim vanhoja, vanhoja puita mitä ei saisi missään nimessä kaataa. Lintujen pesimärauhaakin tullaan rikkomaan, jos purkutyöt aloitetaan ennen 31.7. Näissä sitä toivoisi että luonto ja eläintenoikeudet painaisi enemmän kupissa kuin mitä tällä hetkellä.


On hyvin selkeää että taloissa asui vähävaraisia perheitä, meilläkin äiti oli yksinhuoltaja kahdelle lapselle ja kävi töissä sekä opiskeli samaan aikaan. Hometaloihin oli helppoa laittaa halpa vuokra mikä sit keräsi saman tulontason ihmisiä paikalle. Tietenkään yleistämättä, mutta ei kukaan tainnut varakasta keskiluokkaa olla.

Muistan asunnon pinta-alan todella tarkasti, muistan kerrossängyn minkä veljeni kanssa jaoimme sekä lopulta omat huoneemme kun äiti laittoi itselleen olohuoneeseen parven. Muistan vaatehuoneen oven mikä ei mennyt kiinni ja pimeyden mikä sen raosta katsoi minua suoraan silmiin yrittäessäni nukkua. Muistan isäni polvenkokoisen reiän makkarinovessa sekä nyrkin jäljen keittiön ovessa. Muistan jääkaapin alta liikkuvat muurahaiset sekä yläkerran naapurinpoikaan tuntemani ihastuksen. Muistan monet leikit viereisessä suometsässä sekä surun kun aluetta kaadettiin uusien talojen tieltä. Vaikka alle kuusi vuotias, se tunne oli ikävä. Menetin Pocahontas-kukkulani. 

Muutimme Nuijatieltä Turtolahoodseille ennen 2.luokkaa ja perheeni asuu siellä yhä. Nuijatien muistoihin ei voi purkujen jälkeen enää samalla tavalla palata, ei livenä. Siksi halusin hetken muistella tätä aluetta. Muistoja sieltä ja nousevaa surua sille kun luonto raivataan pois "kehityksen" tieltä. Otsikko varmaan pitäisi olla "Kasvanut aktivistiksi" tai jotain muuta herättelevää. Mutta tämä oli heipat Nuijatielle. 

Sininen silta Janka-Messukylän välissä. Koulumatkat taittui usein tätä kautta ylä-asteelle.

Messukylän vanhakirkko on Tampereen vanhin rakennus.

Hieno hetki Viiala-kävelyllämme oli kun piipahdimme vanhalle Helin Kioskille. Heli on pitäyt kioskia yli 50 vuotta ja kun saavuimme sateelta suojaan hän tunnisti minut "naapuruston tytöksi" ja kertoi pitävänsä tatuoinneistani. Meillä oli ihana, täydellinen visiitti mikä kruunasi reissumme. Ostimme pienen pussin irtokarkkeja valiten "eurolla noita, viidelläkytäsentillä noita" - kuten lapsena.

Helin kioski - 2009

5 kommenttia:

  1. Vaikka ei fyysisesti ikinä pääsisi paikan päälle, muistot elää pään sisällä. Joskus turhan sitkeästikin. Itse en olisi enää tunnistanut vanhaa lapsuuden maisemiani, koska ei niitä ole olemassakaan. Kaikki on rakennettu umpeen.

    Minulla on kaverit, joiden kanssa pidetään yhtä viimeiset 38 vuotta :) Yhden kanssa olimme istuneet samassa pulpetissa kaikki 10 vuotta koulua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hienoa kun riittää ystävyyttä vuosiksi eteenpäin!

      Poista
  2. Hei ole muuten tos kuvassa t:tomi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää oli kyllä niin hieno, kiva ollut jutella privana Nuijatie ajoista!:)

      Poista
  3. Oli kiva kuulla viialasta tarinaa ja vielä henkilö kohtasesti nuijatieläiseltä 👍

    VastaaPoista

Kopioi viestisi koska jos se häviää bittiavaruuteen voit yrittää uudestaan! Kaikki kommentit tarkistetaan ennen julkaisua - pidäthän viestisi asiallisena :>