"Istumme tyttöporukalla illallisella paikallisessa ranskalaisessa ravintolassa. Olen vaipunut kuuntelemaan tarkkaa tarinaa mitä Senna kuvailee ihmisistä, jotka eivät osaa kierrättää. “He leikkaavat muovi osan irti maitopurkista, ja huuhtelevat kartongin ennen kierrätykseen laittamista, jolloin tuhlattu vesi kumoaa kierrätyksen pointin”. Nojaan poskella vasempaan käteeni ja siristän silmiäni. Vaikka Senna onkin asian ytimessä, en voi olla huomaamatta ironiaa siitä, että samalla kun häntä häiritsee veden käyttö maitotölkkien pesussa, hän leikkaa veitsellä pihviä edessään. Mutta en sano mitään.
Seuraavana päivänä kahvilassa kirjoittaessa, jään puolivahingossa kuuntelemaan kahden nuoren naisen keskustelua siitä, miten on mukavaa, että nykyään talvi kestää niin vähän aikaa. “Hyrr, mitä lyhyempi sen parempi”. He jatkavat keskustelua instagrampretty-kuvista mitä aikovat ottaa kun pääsevät lomareissulleen Hollantiin, enkä voi olla miettimättä ironiaa siitä, että heidän ilonsa lyhyestä talvesta on myöskin kiinni siinä, että jäätiköiden sulaessa Amsterdam on pian vedenalainen kaupunki. Ei niinkään instagram-nättejä kuvia, vaan enemmänkin World Magazine- “tunne kauhu”- kuvia. Mutta en sano mitään.
Koko viikon olen juossut bussilta toiselle, kestänyt kirkuvia lapsia vieressäni, sekä vanhempia naisia jotka ovat käteni päälle istuneet. Olen kärsivällisesti mennyt jatkuvasti muuttuvien ja myöhässä olevien aikataulujen perässä ja ajoittanut elämääni uudelleen, tiedostaen että pakkaset ja kinokset vaikuttavat bussien kulkuun. Pysäkit eivät ole mukavasti sijoittuneet ja kävelen siitä vielä töihin posket punaisena ja lasit huurussa. Kunnes muutenkin välinpitämättömän ärsyttävä työkaverini valittaa kun hänen autonsa ei kerkeä lämpiämään kunnolla tuon kilometrin ajomatkan aikana. Silmissäni näen hänen sielunsa sulavan ilmaston lämpenemisen myötä vaikka auto pysyisikin kylmänä, harmi minkä hänen kylmä kroppansa tuntee tuon kymmenen minuutin aikana, ei ole mitään verrattuna siihen mitä hän tekee maapallolle. Mutta en sano mitään.
Kerrostalo alueen pihalla istuessani ei ajatukseni saa rauhaa, kun kaksi vanhaa naista keskustelevat miten mukavaa on saada lisää lapsenlapsia nyt kun Aino ja Pauliina ovat molemmat raskaana. “Ehkä he voivat sitten taistella tämän maailman puolesta”. Vaikkakin mukava ja moderni ajatus, palan halusta sanoa heille että ihmisten ylipopuloituminen ei ainakaan auta maailmamme menoa, tai elinympäristöjen sekä varojen nousua. Heidän katseen kohdatessa omaani puren huultani enkä sano mitään.
Näen ystäväni innostuneen katseen kun hän yrittää saada minuakin innostumaan hullujen päivien super alennuksista ja shoppailu mahdollisuuksista. Saan vedettyä vihaiset kulmani takaisin normaaliin asentoon, kun ajatukset ylikuluttamisesta, pikamuodista sekä kamaa pursuavista kaatopaikoista vilahtaa mielessäni. Mietin, riittääkö edes, että sanon jotain?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kopioi viestisi koska jos se häviää bittiavaruuteen voit yrittää uudestaan! Kaikki kommentit tarkistetaan ennen julkaisua - pidäthän viestisi asiallisena :>