En usko että kenellekkään tutulleni tulee yllätyksenä se, että minulla on joku mielipide vaateteollisuuteen liittyen. Vuoden alussa oli tämä ihana #lempivaatteeni kampanja, joka on mielestäni jatkuvasti päällä oleva aihe. Se sai taas mehut pyörimään.
Edit 24.04.20 Lue myös uusin aihe #Lempivaatteeni ja Rana Plaza
Lapsena kun asioita ei osattu niinkään kyseenalaistaa, kuului synttäri ja viikonloppu tekemisiin juurikin shoppaaminen. Yhteinen tyttöjen ajanvietto, josta en silloinkaan kovasti pitänyt. Muistan että äidin kanssa oltiin tunnin shoppauksen jälkeen ihan kypsiä ja haluttiin vaan lähtee jo kotiin. Ystävien kanssa käytiin ja se oli silloin vain hauskaa kun sai ujutettua jonkun glitter-huulirasvan salaa laukkuun samalla reissulla (hyi tytöt, pahat tytöt, soo soo!).
Kärsin ala-asteelta asti paino sekä omakuva ongelmista joten minulle shoppaus tarkoitti myös sitä, että "ei mulle mahdu mikään kuitenkaan" tai "näytän rumalta kaikessa". Shoppaaminen ei siis ikinä ollut oikeastaan mukavaa ajanvietettä. (Lue lisää:
Nyt puhutaan kiloista)
Aikuis-iällä lihosin lääkkeistä niin paljon, että se vei tästäkin hommasta vikatkin mehut - mikään ei mahtunut päälle. Pukeuduin huppariin ja höntsyihin parin vuoden ajan kunnes alkoi elämässäni iso muutos. Kaiken sen laihtumisen, ekologisemman ymmärryksen, lihansyönnin lopettamisen, alkoholin lopettamisen keskellä heräsin myös tähän vaate-asiaan. Heräsin tähän vaateteollisuuden orjamaiseen älyttömyyteen sekä ihmisten liikakulutukseen. En halunnut olla osana sitä.
En ole kunnolla shoppaillut vuosiin. Jos tarvitsen, ostan sukkia ja alkkareita vanhojen repeytyessä. Urheilun kun aloitin ostin myös urheiluvaatteet. Olen myös ostanut muutaman mekon
Indiskasta, mutta näitäkin on mahtunut noin yksi per vuosi. Kirppari löytöjä löytyy enemmän kuin tarpeeksi, mutta tosi asiassa isoin muutos tapahtuu siinä opitussa tavassa. Sen sijaan että tuhoat ahdistuksesi shoppailuun, käsittele miksi sinua ahdistaa. Tylsyyteen shoppaamiseen löytyy varmasti vähintään kaksikymmentä muutakin tekemistä, mitkä ei tallaa ihmisoikeuksia. Ja "Mä vaan tarviin" ei ole syy mihinkään muuhun kuin menkat + suklaa.
Kaapistani löytyy kyllä aikamoisia aarteita. Olen ostanut kutosluokalla vuonna 2006 topin, jota pidin biletoppina teini-iän ryypyssä. Jonka venytin kanssani yli satakiloiseen minuun ja jota käytän vieläkin. Se on nuutunut ja vähän rikki, mutta se on jo yli 13 vuoden ikäinen ja palvelee yhä hyvin.
Minulla on myös vuonna 2009 ostettu villakangastakki, joka jäi hihoista pieneksi kun lihosin. No, kun laihduin oli takki yhä hihoista pieni, joten leikkasin hihat pois ja tein itselleni todella sopivan, kauniin liivin.
Ostin vuonna 2008 MicMacistä punaisen topin. Venytin sen kanssani isoihin kokoihin ja se palvelee yhä. Toinen olkain on melkein poikki, mutta ei vielä. Näitä löytyy.
Kolme vuotta sitten katsoin dokumentin "The True Cost" ja kirjoitin aiheesta sen aikaiseen blogiini. Tässä ote neljän vuoden takaa:
"Isot bileet tulossa, tarvitsetko varmasti uuden mekon? Pikamuotiteollisuus, eli ne rakkaat h&m sun muut, ovat vastuussa ihmishengistä, ympäristöongelmista ja vaikka mistä. Suurin osa vaatteista ei ole biohajoavaa, ja suurin osa päätyy kaatopaikoille, jossa ne parisataa vuotta hajottaa ilmaan haitallisia kemikaaleja. Usasta suurin osa lahjoitetuista vaatteista menee Haitille, tai muihin kehitysmaihin, joihin vaatteita tulee liikaa, ja niitä on kadut pullollaan. -''Mitä sitten teen kun en voi heittää pois tai lahjoittaa?'' - Älä osta turhaan. Mieti, ennekö kulutat rahasi vaatteeseen, jota tulet käyttämään sen kerran tai kaksi. Tue parempia kauppoja sekä kirppareita. Ihmishenki vai materialismi?"
Suosittelen katsomaan kyseisen dokumentin. Se löytyy yhä ilmaiseksi Netflixistä sekä heidän kotisivulta tämän linkin takaa:
The True Cost
''Yksi nykymallin ongelmista on pelkkään voittoon keskittyminen. Silloin ei oteta huomioon kaiken todellisen hintaa. Veden saastumista, työvoimaa, kalteroituja ikkunoita, joiden tähden ihmiset kuolevat tehdaspaloissa, maanviljelijöitä, joilla ei ole varaa opiskeluun ja terveydenhuoltoon. Eli todellista hintaa ei oikeastaan tiedetä.'' -The True Cost
Paras tapa omassa elämässä taistella tätä järjetöntä ihmisoikeuksia polkevaa ympäristökatastrofi systeemia vastaan, on yksinkertaisesti olla ostamatta vaatteita. Turha shoppaus pois. Kirppareita voi koluta mielin määrin, mutta pikamuoti on se itse pahuus.
Aikanaan kun olin ostoskeskuksessa töissä, jouduin paljon näkemään vaatekauppoja, ihmisten shoppaamista ja kulutusta. Kahdeksan tunnin työpäivien aikana tämä vei todella paljon mehuja. Kirjoitin silloin tämän somepäivityksen, mikä kiteytti ajatukseni:
"I hate that I work in a place that gathers all the #fastfashion brands together, to promote this twisted culture. I don't work at the shops, but I see them through my workday. Usually I can put on my work-goggles and adjust, but somedays.. Like this, it makes me so angry, and hopeless. We know the facts, we know these clothes are made by poor women and children in bad conditions, working for a few cents a day. We know the fabrics are of bad quality, and irritate our skin (our biggest organ, we should take care of it, not rub it in chemicals). We know that because of fast fashion, most of the clothes from last "season" end up in the junkyards and oceans and doesn't compose in decades. But still, you feel like buing a shirt? Really? Just don't, wake up from your little entitled bubble and don't. Peace.✌🏽" -jowi
Ja tämä kaikki paasaaminen päästää meidät viimeinkin kirjoituksen kohokohtaan, eli Lempivaatteeseeni. No, niinkuin kirjoituksen kuvasarja saattaa ehdottaa, lempivaatteeni on tämä Eminem-paita. Olen fanittanut Eminemiä jo ala-asteelta asti tosi tarkoituksella </3 ja ostin tämän paidan kirpputorilta vuonna 2011. Ei hajuakaan mistä se on alunperin maailmaan tullut, mutta se on rakkain ja kärsinein omaisuuteni. Se repsottaa vähän jokapaikasta, ja kainaloista se on auennut kokonaan. Se on täynnä pieniä reikiä ja se on nykyään jopa vähän iso, kun olen sen aikoinaan kiloillani venyttänyt. Mutta se pysyy yhä matkassa mukana. Se on rakas. Se on #Lempivaatteeni.
