Alkoholisti, absolutisti, mikä lie?

Olen päättänyt kirjoittaa masennuksesta moni-osaisen kollaasin. Nyt on menossa kampanjointia #psykoterapianpuolesta ja tajusin etten ole aiheesta kunnolla tänne kirjoittanut - vaikka masennus varjosti koko lapsuuttani sekä nuoruuttani. 

Voit lukea tähän aiheeseen pohjustavan aiheen täältä: 

Kasvanut masennukseen - Ja sen yli

Taidenäyttely: Masennus

Kun nuorelle lapselle lyödään lautaselle iso kasa tuhoavia tapahtumia, muistoja ja asioita käsiteltäväksi, olisi hyvä jos pöydästä löytyy luotettava aikuinen tai joku terveellinen tapa käsitellä asioita. Toki vaikka nämä ratkaisut olisi saatavilla, saattaa kaveripiiriin sopeutumisen paine tai omien rajojen testaaminen houkuttaa siltikin enemmän. 

Jälkiviisaana pystyn sanomaan että juomiseni meni yli. Voin sanoa että minulla oli jonkintasoinen alkoholiongelma ja sen koki valitettavasti kaikki ympärilläni olevat ihmiset myös. Ikävuosina 15-21 join joka viikonloppu. Vähintään kerran. Joskus myös arkena jos raha-asiat antoi periksi ja jos viikonloppuna ei ollut bileitä jonkun kaveriporukan kautta, join yksin kotona. Asuin 17-vuotiaaksi asti kotona porukoillani joten tämä sunnuntaikänni tarkoitti koneella istumista ja viunan, Kossu beachin tai Gin Lemonin korkkaamista - mitä nyt hakija päätti tuoda. Kunhan kännin sai aikaan ei ollut väliä, ei ollut elämässä millään väliä.

Olen kirjoittanut lyhyt tarinan nimeltä Tuiskeessa mikä kertoo tästä vilkkaasta elämänvaiheesta. Elämästä missä juotiin aamuun asti, hypättiin vieraiden kyytiin ja ajettiin vaikka silmät ristissä, riskeistä viis. Itsetuhoista elämää, tuhoisaa myös muille. Onneksi mitään vakavaa ei koskaan sattunut, eikä yksikään kännissä ajettu matka päätynyt kolareihin, kokonainen nuoruuskunta joka voi huonosti, purkaa oloaan yhteiskuntaan missä kipuilut on alkaneet. 

Lue: Tuiskeessa 1/3, Tuiskeessa 2/3, Tuiskeessa 3/3

Absolutisti

Ennen teini-ikää olin todella vahvasti juomista vastaan. Olin nähnyt lähipiirissäni aikuisia jotka joivat ja muuttuivat vastenmielisiksi sösertäjiksi. Jotka käyttäytyivät ahdistaen ja eritavalla, kuin se ihminen keinä heidät selvinpäin tunsin. Alkoholi oli myrkky mikä muutti mukavan ihmisen katkeraksi ja vihaiseksi. Tein jopa porukoilleni pienen vihon mikä oli täynnä tupakka-askien varoitustekstejä koska en hyväksynyt sitäkään.

Olin kasiluokalla kun vahingossa kutsuin itse itseni kaverin kotibileisiin. "Siellä sit juodaan" hän sanoi vähän varoen tietäen kantani alkoholiin - mutta olin aika yksinäinen ja halusin sopia joukkoon joten ajattelin olla avoimin mielin. No, tein bileissä ekan drinkkini: Sekoitus viinaa ja lonkeroa. Drinkki oli hyvä vaikkakin väkevä ja kun parin lasin jälkeen alkoi tuntua jotain erikoista, minulle kerrottiin musiikin yli "Sä oot Jonna kännissä!" - ja tajusin että mullahan oli hauskaa, arjen ongelmat ei vainonneet enkä ollut yhtään samanlainen kuin känniset aikuiset ketä olin nähnyt. Siitä syntyi pakokeino. Ja tulihan se tupakointi mukaan myös. (Lukuvinkki: Quit smoking eng)

Alkoholisti

"Hyvä puoli" laajoissa kaveripiireissä oli se, että aina jossain juotiin. Ja koska aina jossain juotiin, syntyi itselle tietynlainen maine myös sellaisena joka varmasti vetää kaiken mitä eteen tuodaan - paitsi kaljan koska hyi vittu =D 

Kuuden vuoden alkoholiongelmien, masennuksen, masennuslääkkeiden, AA-klinikan ja monen muun mutkan jälkeen tuli seinä vastaan. Enään ei alotteluun riittänyt pullo viinaa, känni ei tuntuntu enää samalta ja jotta saisin diagnoosin masennuksestani pitäisi olla vähintään kuukausi selvinpäin.

Ryyppääminen oli mennyt kielletystä teini-ajan puistohengailusta ja sekoilusta baareiluun. Baarissa ei voinut jutella kenenkään kanssa koska oli meteliä, en tykännyt tanssia joten päädyin pitelemään laukkuja, olin lihonnut 50 kiloa lääkkeideni takia joten ne ainoat housut mitkä edes mahtui päälle ei juurikaan imarrellut oloani - etenkin kun kaikki ystäväni ovat langanlaihoja, kauniita ja naisellisia. Itse olin se turvonnut masentunut peruna. Ryyppäys oli kalliimpaa eikä noussut samalla tavalla heduun - hauskat ajat oli ohi ja surullinen todellisuus iski vasten kasvoja - en ole enää teini ja minulla on alkoholin kanssa ongelma.

Diagnoosin saamisen takia lopetin juomisen, tai ainakin vähensin. Juominen oli mennyt jo jokapäiväiseksi somersbyn nauttimiseksi ja tajusin että edessä olisi pääsiäisloma, kaverin synttärit, mun synttärit, vappu, parhaan kaverin synttärit, koulujen loppu, yo-jatkot, juhannus ja näin jo tulevat pari kuukautta edessäni. Teininä merkki bileistä oli ilouutinen mutta nyt se lähinnä ahdisti - diagnoosin saaminen tuli siis hyvään vaiheeseen. Kesän jälkeen myös muutin toiselle paikkakunnalle missä kukaan ei tiennyt kuka olen, kukaan ei olettanut mun juovan, ja jos joku kysy "Juotko?" saatoin vastata "Noo joskus" ja se oli ok. Loin itseni tavallaan uusiksi. 

Absolutisti

Sen jälkeen kun lopetin juomisen, tuntuu et mun piti lopettaa se ainakin hetkellisesti täysin. Mun piti
olla sitä vastaan jotta saan sen kynnet pois mun ihosta. Vaikka ne asiat mitä mietin sitä kohtaan oli välillä typeäriä, liian pelkistettyjä tai jyrkkiä - se auttoi sen lopettamisen. En ihan täysin absolutisti ollut oikein missään vaiheessa, kun sen aikaisiin ystäviin kuului parin absolutistin lisäksi yksi jonka kanssa pidettiin sitten viini-iltaa ja juteltiin. Mutta jos ennen join joka viikko vähintään kerran, nyt juotiin ehkä parin kuukauden välein ja lopulta ehkä kerran puoleen vuoteen - oli meno aika absolutistia. 

Takaisin tampereelle muuttaessa jäi viinitkin vähemmälle ja olin enemmän ja enemmän täysin alkoton. En sillä tavalla ikinä ollut alkoholisti että pelkkä huikka saisi minut lankeamaan vanhoihin tapoihini - vaan enemmänkin pakoilin sitä omaa elämääni ja elämäntilannetta sen avulla. Terapian ja parantumisen myötä ei tälle ollut enää tarvetta. Huomasin kuitenkin asettaneeni tästäkin pakkomielteen päähäni että minun "pitää olla juomatta" koska olen näin päättänyt, mikä ei myöskään ollut enää vuosien lähes-absolutismin jälkeen pakollista. Viina oli poissa elämästäni. 

Mikä lie?

Nykyään tilanne on se, etten tee mitään vain jotta voisin sanoa olevani absolutisti tai olleeni alkoholisti.
Jos haluan juoda - juon ja jos en halua - en juo. Koitan pysyä itselleni rehellisenä tästä koska nykyään tilanne onkin se, ettei mieleni halua juoda oikein koskaan. Viimeksi taisin juoda jouluna punkkuglögiä, tai tammikuun alussa wowia pelatessa vähän viintä ja juustoja. 

Tykätään Jn kanssa streemata ja sillon on mukava joskus ottaa. Tykkään mennä lasilliselle tai ulkomailla ottaa yhden, mutta en koe enää tarvetta paeta arkeani alkoholin avulla. Rakastan elämääni ja olen joka päivä onnellinen siihen todellisuuteen mihin herään (jos ei lasketa ihanaa ilmastoahdistusta).

En kadu tekemisiäni tai katso katkerana taaksepäin. Saimme uskomattomia muistoja ja tarnoita, teimme asioita mitä monet ei tehneet ja  todella kokeiltiin rajojamme. Elettiin niin sanottua Skins-nuoruutta ja vaikka lähtökohdat olisi väärät, aika kultaa muistot. Voin olla tyytyväinen kokemuksien rikkaudesta ilman halua elää sitä elämää enää.

Juon nautintoon, mutta edes silloin kun juon enemmän kuin pari en pysty olemaan juomatta vettä kun tunnen heti miten kehoni kuivuu ja sitä kaipaa. En usko että osaisin edes juoda jäätäviä kännejä kun miettii mitä krapulat on aikuisiällä. Saldo on tällä hetkellä yhdet kännit vuoteen, jos sitäkään. Mielelläni nautin elämästä juomalla yhden Ginger Joen illalla puistossa, mutta en enää halua päätäni sekaisin. Se on ollut ihan tarpeeksi sekaisin, monien vuosien edestä.

En pidä kännisistä ihmisistä ja ymmärsin että lapsuuden "absolutisti" vaiheeni oli tietynlainen trauma, ja yhä reagoin jos läheinen tai tuntematon on kovassa humalassa. Henkilö on silloin eri kuin kenenä hänet tunnen ja aiheuttaa ahdistusta. Olen avun piirissä ja käsittelen taustaa tälle, miksi känniset ahdistaa, ja vaikka edistystä on tehty ei se kokonaan poissa vielä ole. Kestän kyllä känniläisiä mutta mieluusti en laita itseäni niihin tilanteisiin, missä heitä joutuu katselemaan. 

Alkoholi voi toimia pakokeinona, mutta asiat jää silloin käsittelemättä ja luovat lisää ongelmia. Alkoholi myöskin vaikuttaa mieleen ja jos tunnet masennusta tai ahdistusta, olis silloin paras olla päihteittä - vaikka tuntuisi että juuri silloin niitä tarvitset. Koita päästä avun piiriin ja puhu läheisillesi olostasi. Jos läheltä ei löydy ketään joka voisi auttaa, soita yleiseen tukinumeroon: 0925250111

09 2525 011109 2525 0111

Kriisipuhelin - Mieli.fi

Tukea ja apua - Mieli.fi

"Haluan puhua tästä koska mielenterveysongelmat pitää saada näkyväksi ja poistaa skismaa. Haluan toimia esimerkkinä siitä, että vaikka lähtökohdat olisi elämässä todella paskat - ja paskaa sataisi niskaan, aina voi nousta. Haluan nostaa aiheen esiin koska Suomessa tarvitaan aina psykoterapeutteja ja tähän ammattiin kouluttautuminen maksaa 20-60 000 euroa. Tällä hetkellä on menossa kampanja mikä toimii tämän ammatin opiskelun maksuttomuuden puolesta. Mielenterveysongelmat ei ole poistumassa meidän yhteiskunnasta. Ainoa tapa vaikuttaa on normalisoida avun hankinta, se että pääsee avun piiriin aikaisemmin kuin 6kk jonojen jälkeen ja että se apu on mahdollista myös vähävaraisille."

#mielenterveysnäkyväksi #psykoterapianpuolesta

Kannata aloitetta täältä:
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/7206