Mikä susta tulee isona?

Vanhoja kuvia selatessa löysin tämän emokuninkuuden, joka on otettu ylä-asteen kuvistunnilta. Ajatukset takaisin tuohon aikaan palasi mieleen. Mietin, miten hukassa olin. Olin 16-vuotias, ryyppäävän masentunut teini, ja minun pitäisi päättää mitä lähden opiskelemaan. Vaikka nykyään tiedetään ettei sen tarvitse olla loppuelämän ammatti, tuolloin se tuntui siltä. Iso päätös.

Oppiaineideni keskiarvo taisi ilman valinnaisia olla jotain kutosen ympäriltä. Kuitenkin kuvis, kässä ja musiikki nostivat englannin kanssa kokonais arvosanani jopa sinne seiskan ympärille. Tuolloin se tuntui niin automaattiselta, haluan tehdä jotakin luovaa.

Kuitenkin ainoa "ammatti" mitä osasin luovalta alalta edes miettiä, oli baskeripäinen taidemaalari, joka pitäisi näyttelyitä ja saisi elantonsa niiden myynneistä. Tämä ei tuntunut kovin tavoiteltavalta ammatilta, etenkin kun en ollut ihan varma mikä siellä luovuudessa oli se, mitä voisin ja haluaisin tehdä. "Ei taide ole työ vaan harrastus", puheet opettajilta, perhetutuilta ja ystäviltä onnistui iskemään tämän päähäni, enkä miettinyt taide-kouluja edes vaihtoehtona. Ymmärrän kyllä miksi näin sanottiin ja varoiteltiin, mutta ei se täysi unelmien lynkkaus auta myöskään.

Muistan myös, että toitotettiin että jos taiteella haluaa tehdä elantonsa, pitää olla kaikista paras. Mitä en tietenkään ollut, saatika tuossa iässä ajatellut että voisin ikinä olla tarpeeksi hyvä.

Muistan miettineeni myös eläintenhoitajan ammattia, mutta kaikki kertoi miten siltä alalta ei saa töitä. Meidän koulun opo sanoi että "Sussa on potentialia fysioterapeutiksi", mutta hän sanoikin sen kaikille.

Unelma toiveista tehty saavuttamattomia, taiteella ei tienata, eläintenhoitajilla ei ole töitä ja raha ratkaisee. Näiden ajatusten saattelemana lähdin ravintola-alalle, mistä valmistuisin kokiksi neljässä vuodessa samalla kun masennukseni pahenee alan takia mistä en todella nauttinut.

Sitä kyllä miettii miten erilailla asiat olisi saattaneet mennä, jos olisinkin lähtenyt jatko-opiskelemaan taide-alaa, taikka hypännyt suoraan eläintenhoitajan alalle sen menetetyn neljän vuoden sijaan. Tuntuu että kaikkien asenne oli lähtökohtaisesti se, että sitä sitten pitää tehdä koko päivä, joka päivä ja jos siitä ei saa tarpeeksi rahaa tai ei ole tarpeeksi tunteja, sitten valitaan joku muu missä on.

Mikään välimaastollinen asia ei tullut kenenkään mieleen. Kukaan ei osannut ajatella asiaa boksin ulkopuolelta. Kukaan ei ajatellut että valitsisi kaksi eri työtä, tai tekisi yrittäjän töitä. Tai helpoteta taakkaa kertomalla ettei elämä kaadu siihen jos valitsee väärän alan. Toiminimistä tai osa-aika yrittäjistä ei ollut puhettakaan, vaan aina se sama elinikäinen ball-in-chain vakityöstä mitä vihaat tehdä.

Sen verran aina eronnut massasta, ja eronnut ajattelutyyli muista, että osaan myös arvostaa päätöksiäni ja että olen lähtenyt tallaamaan omaa polkuani. Se ei todellakaan ole valmis vielä, kun lähdet keksimään pyörää uudestaan siinä menee hetki. Työn ei tarvitse olla se sama asia 8-16 joka päivä. Sen ei tarvitse olla sitä samaa alaa seuraavat neljäkymmentä vuotta. Voit nauttia elämästäsi jo ennen eläkettä. Voit hyödyntää taitosi ja tietosi, ja valita elantosi asiasta mitä rakastat tehdä. Sä voit tehdä ihan mitä vaan, pitää vaan kekata että miten.