Tuiskeessa 2/3

Tämä on "Tuiskeessa" lyhyt tarinan toinen osa.
Kirjoitettu alunperin vuonna 2016 "Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta" -kirjoituskilpailua varten.

Ajan mittaan kerääntyi ja löytyi erilaisia porukoita, kuten keittojengi joiden kanssa juotiin viikkoja putkeen jossain valtaamassamme talossa, kiipeillen katolla, ja ajaen abc:lle yksi keittolainen auton konepellillä.

Kerran menimme koko yön ryypänneenä keittolaisen mukaan hänen koulunsa aamu joulupuurolle. Nuhjuisina ja viinalta haisevina hikotimme soppajonossa kunnes pitkien katseiden saattelemana lähdettiin keskustaan ostamaan lisää viinaa.

Tai miten sain ystäväni suvun vihat niskaani? Kun sovimme yhden keittolaisen kanssa, että hän menee edeltä, ja me tulemme perässä sitten kattoikkunan kautta hänen huoneeseensa nukkumaan. No kävikin niin, että koputin kuudelta aamulla, katolle kiipeämisen jälkeen ystäväni äidin makuuhuoneen ikkunaan. En keksinyt siinä muuta, kuin kysyä onko tämä ystäväni kotona, minkä jälkeen koko suku luulee että yritettiin murtautua heidän taloonsa.

Tapahtumatonta päivää ei tällä porukalla ole. Joko jäädään maalle jumiin etsien kaapelijohtoja vastaan ajavilta autoilta oman auton käynnistystä varten, tai keittolainen oksentaa viemärit tukkoon ja pidätellään naurua kun talon omistaja joutuu niitä haarukalla avaamaan.

Toisenlaisia tarinoita syntyi VT-porukan kanssa. Aina juotiin Jankan valintatalolla sytyttäen tulipaloja lehtiroskiksiin lämmikkeeksi, ja juosten poliiseja karkuun Jankan puistoon. Kerran saimme yhden illan aikana paikalle ambulanssin, palokunnan ja poliisit.

Kerran kun kahdenkymmenen hengen porukka lähtee poliiseja karkuun, lähdin täysin eri suuntaan, kaaduin ja sammuin jonkun omakotitalon pihaan kunnes kuulin koiran haukuntaa. Tätä tietysti luulin poliisikoiraksi ja lähdin sitä ääntä myös karkuun, lopulta löytäen muun porukan luokse.

Sekaryhmiä oli myös, mutta kaikkien kanssa juotiin ja riehuttiin. Baariin ala-ikäisenä, joutuen baaritappeluihin tai lähdettyä tuntemattomien jätkien kanssa toiselle paikkakunnalle. Yhden ystäväni synttäreillä tipahdin parvekkeelta, milloin loppuilta meni pakastepussi olkapäällä, sylkien verta ämpäriin. Paikalle saapuneet poliisit kysyivät vain, että oliko rankka ilta. Olihan se.

Juominen oli helppo tapa päästä pois todellisuudesta ja vastuista, kun tuolloin millään ei ollut väliä. Ei väliä huomisella, eikä sillä hetkelläkään.

Siinä alkoi jo kehittyä tietynlainen maine, mistä oli vaikea päästä eroon. Kuuden vuoden ajan join vähintään kerran viikossa, useammin jos mahdollista, kunnes 21-vuotiaana aloin nähdä mihin tämä polku vie ja mitä siellä odottaa. Olin alkanut käymään terapiassa AA-terapian lisäksi mikä tietenkin auttoi. Myöskin vihaamastani ammattikoulusta valmistuminen kevensi taakkaa olkapäillä ja näköni kirkastui. Syksyllä muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan alaa mitä rakastan, eikä kukaan siellä tiennyt maineestani, tai menneisyydestäni. Oli helppo aloittaa alusta.

Lue kolmas ja viimeinen osa painamalla tästä