Tämä on "Tuiskeessa" lyhyt tarinan ensimmäinen osa.
Kirjoitettu alunperin vuonna 2016, "Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta" -kirjoituskilpailua varten.
Joskus tuntuu, että vasta kun olet poistunut kuplasta, voit nähdä sen sisään. Sokeutesi loppuu ja silmäsi tottuu vallitsevaan valoon. Voit nyt nähdä sen kokonaisuutena ja arvostella sen jokaista koloa, jokaista polkua ja jokaista epäkohtaa.
Kaikki lähti siitä, kun menin viisitoistavuotiaana ystäväni synttäreille tajuamatta että kyseessä on viinan hakuiset kotibileet. Olin nuorena likkana vahvasti alkoholia vastaan, mutta kuten jokainen hyvä tyttö, olin sitä vastaan, kunnes sitä kokeilin.
Sekoitin itselleni viinasta ja lonkerosta drinkin, ja muutaman tällaisen paukun jälkeen päässä alkoi huimata joten kysyin että mikä tämä fiilis oikein on, johon vastattiin että “sä olet Jonna kännissä!”. Tästä se alkoi, löytyi tapa turruttaa ongelmat alkoholin ja kaiken mahdollisen voimalla. Huonoin mahdollinen tapa käsitellä asioita, mutta paremmasta en tiennyt.
Viinasta tuli jokaviikkoinen juttu. Koulussa en oikeastaan edes käynyt, mutta jos kävin niin tunneilla ei keskitytty. Pelattiin ystävän kanssa risti-nollaa, tai laivanupotusta. Usein oli tilanne, missä kävellään koulun käytävälle, ja nähdään opettajan pitävän luokan ovea auki, katsotaan häntä, ja painellaan tupakkapaikalle. Arvosanat oli kuvataidetta lukuun ottamatta aina vitosen ja kutosen luokkaa. Uskonnon tiputin pois jo tarhaiässä, ja matikan opettajan kanssa vihattiin toisiamme heti ekoista päivistä. Jokainen viikko teini-iän tuskan, draaman ja hormonien kanssa meni odottaen viikonloppua, ja ryyppäämään pääsemistä. Jos missään ei ollut tapahtumaa, join yksin salaa kotona, kunhan känniin pääsi.
Löysimme laivareissulla pari jätkää, joiden luokse Vammalan Lousajaan menimme joka viikonloppu usean kuukauden ajan. Tämä kämppä olikin suoraan ghetto-lehden kansikuvasta. Pari sohvaa mistä tuntui lattia läpi, ei ruokaa, kämppää ei koskaan siivottu, lattiat pursusi kaljaa ja tupakanpurua.
Viikonlopun aikana syötiin kolmioleivät, ja takaisin juna-asemalle ei välttämättä edes saatu kyytiä. Kerran käveltiin junaraiteita pitkin, tiedettiin että ne ainakin vie jollekin asemalle.
Kerran lähdin Lousajan kämpästä kävelemään keskustaan päin. Poliisit tulivat vastaan, ja nostin heille heilutuksena viinapulloa. Päädyin istumaan junaraiteiden viereen. Kun kävelin takaisin, tuli samat poliisit vastaan, ja heilutin heille taas, vähän tyhjemmällä pullolla ilman vastausta. Nämä poliisit olikin käynyt tyhjentämässä Lousajan kämpästä porukan pihalle, ja kaikki olivatkin ulkona vastassa. Oli tietenkin talvi, eikä minulla ollut edes kenkiä jalassa. Ulos olisin varmaan jäätynyt kun taloakaan en tunnistanut.
Osa ajasta vietettiin myös studiolla, mikä oli kostea homeinen omakotitalon yläkerta, missä katosta tippui vettä niskaan. Tällä ei ollut väliä, ainoa millä oli väliä, oli hyvät popit ja paljon juotavaa.
